2011 Ridge Lytton Springs

2011 Ridge Lytton SpringsKoska tämä keskiviikkoiltainen Sonoma Valleyn jykeväleuka oli mallia puolikas, saa tämä postauskin olla normaalia lyhyempi. Parin Geyservillen ja ehkä pikkiriikkisen vähemmässä määrin yhden Estate Cabernet’n jäljiltä odotukset olivat korkealla viileän vuosikerran Lytton Springsille, mutta alfauros lunasti ne kirkuvin värein, koostaan huolimatta.

Tykitys alkaa ensimmäisellä sekunnilla, nokkaan noustessa huumaavan intensiivistä kypsää, superkirkasta tummaa hedelmää, josta oma nekkuni poimii mustaherukkaa ja kirsikkaa. Hedelmäisyyden leimaavassa tuoksussa on myös kiva maanläheinen, hieman pölyinen alavire ja jopa pohjoisen Rhônen viineistä tuttu oliivimainen vivahde. Etiketistä tietämätön avokki arvaili tuoksun perusteella lasissa olevan toscanalaista tavaraa, mikä on omissa kirjoissani melkoinen kunnianosoitus jenkkiviinille!

Hedelmävetoisuus jatkuu massiivisen mehukkaassa, erittäin eloisassa maussa, joka vain hetkeksi onnistuu piilottamaan huomattavat, mutta silkkiset, kalifornialaisen bodybuilderin voimalla tarraavat tanniinit, jotka sitten johtavat kuivaan, hieman bitteriseen ja mausteiseen jälkimakuun. Zinfandel-voittoiseksi blendiksi tällä viinillä on todella kiitettävä hapokkuus, joka tuo makuun kivaa kirpeyttä ja ryhtiä. Aromien kirkkaudessa maku ei pääse ihan tuoksun tasolle, hieman on lakritsisuutta havaittavissa, mutta lähelläkään ylikypsää ei käydä.

Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on yli 14 prosentin punkku ja – noh, Zinfandel-blendi – on Lytton Springs 2011 aivan käsittämättömän juotava ja helposti lähestyttävä, tarjoten ainakin näin puolikkaassa koossa jo nyt loistavan kumppanin naudan entrecôtelle. Varoituksen sana on annettava tarjoilulämpötilasta, sillä huoneenlämmön lähestyessä alkaa tuoksussa tuntua itselleni epämiellyttävää kookoksista tammea ja fokus kärsii hiukan. Muutoin kyseessä on selkeä voittaja, jonka uskoisi miellyttävän itseänikin vannoutuneempia eurofiilejä.

Charlie, Ridge ja Nikolai

Kuluneet hellepäivät ovat olleet erittäin haasteellisia blogin pitämisen kannalta. Kesän vihdoin saavuttua pieni, kalpea suomalainen on samantien kyykyssä, valittamassa vuolaasti virtaavaa hikeä ja pc:n ruutua häikäisevää auringonpaistetta. Nyt kuitenkin sain koottua itseni ja taisteltuani noin tunnin verran WordPressin/antivirusohjelman kuvanlisäysbugin kanssa olen valmis antamaan blogille hiukan tekohengitystä.

20140717_214602

2000 Charles Heidsieck Champagne Brut Millésimé

Teimme hiljattain alustavat kaupat ensimmäisestä omistusasunnostamme ja sitähän piti juhlistaa samppanjan ja sekalaisten herkkujen kera. Pari vuotta hautomani pullo kuitenkin osoittautui – totta kai – hiukan vähemmän kuin täysin kurantiksi, joskaan ei juomakelvottomasti. Käytännössä siis pahin mahdollinen skenaario kävi toteen, sillä selkeästi viallinen pullo olisi tullut välittömästi korvattua uudella.

Makeaa Pinot Gris’tä lasissa muistuttava keltainen viini ei paljastanut puutteittaan vielä tuoksussa. Muhkea, herkullinen paahtoleipäisyys yhdessä tuntuvan vaniljaisuuden sekä runsaan uuniomenaisen hedelmän kanssa muodostivat erittäin houkuttelevan aromimaailman, josta löytyi kuitenkin myös selkeitä sitruksisia ja mineraalisia vivahteita, joiden ansiosta kokonaisuus oli huomattavan vivahteikas ja eläväinen.

Paletilla viini oli niin ikään muhkea pläjäys, omaten varsin pureskeltavan tekstuurin ja jopa maanläheisen makumaailman. Hengittäessään lasissa viini tuntui alati kasvavan ja voimistuvan. Pinot Noir’n lievä dominanssi olisi ollut arvattavissa, muttei niinkään tummien hedelmäaromien johdosta vaan enemmänkin rakenteellisten seikkojen osalta. Paahtoleivän, omenan ja melko tuntuvan mausteisuuden väritteinen maku oli sinänsä miellyttävä, mutta talolle tyypillinen, nykystandardeilla korkeahko 12 g/l dosage tuntui huomattavan selkeältä tähän ikään päässeelle viinille – jopa hieman irralliselta. Tasapaino ontui eleganssin ollessa täysin kateissa – kuin olisi juonut täysin eri viiniä kuin kaksi vuotta sitten Reimsissä.

20140721_185411

2010 Ridge Cabernet Sauvignon Estate

Saimme viikonloppuna vanhemmiltani kohtullisen satsin mökiltämme poimittuja kantarelleja ja sehän tarkoitti ainoastaan yhtä asiaa. Tai no, risottokin olisi ollut mahdollinen jos säät olisivat olleet viileämmät, mutta nyt oli pakko hakea kaupasta kunnon pihvit ja valmistaa kylkeen kermainen sienilisuke.

Koska kyseessä oli maanantai-ilta tuntui puolikas pullo hyvältä vaihtoehdolta. Lisäksi muistin lukeneeni hiljattain positiivista arviota Ridgen Estate Cabernet’n juurikin 2010-vuosikerrasta, joten en kokenut lähteväni vauvantappolinjalle tämän kanssa. Jenkkityyliin etiketissä puhutaan Cabernet’sta, mutta totta puhuen kyseessä on täysiverinen Bordeaux-blend aina Petit Verdot’ta ja Cabernet Francia myöten, mikä ainakin omaan korvaan kuulostaa merkittävästi 100 % Cabernet’ta houkuttelevammalta.

Uljas tummanpunainen neste kalpenee huomattavasti reunoille mentäessä. Tuoksu on häpeilemättömän intensiivinen ja ilmaisuvoimainen, lyöden tiskiin massiivisen mustaherukkaisen aromin, jossa on makeutta ilman ylikypsyyttä. Taaempaa löytyy hienovaraisen tyylikkäitä punaisen kirsikan, raudan, kahvin ja kuivan puun vivahteita. Right on!

Paletilla viini on hyvin jämäkkä ja jenkkityyliin itsevarmuutta uhkuva. Etualalla on kasoittain kuivaa mustaherukkaa, jota kannattelevat tuntuvat tanniinit. Hedelmäisyys on kaiken kaikkiaan primääriä ja melko simppeliä, mutta yhtä kaikki mehevän makoisaa.Yleisfiilis on huomattavan freesi ja selkeäpiirteinen; kyseessä ei todellakaan ole mikään iso cabernet. Dokabiliteetti on lajityypille huomattavan korkea, joskin loppuvaiheilla löytyy melko tuntuvaa mausteisuutta/bitterisyyttä, joka hieman rajoittaa viinin soljumisnopeutta. Tämän tiehidasteen takaa löytyvä kuiva jälkimaku on kuitenkin todella harmoninen ja pitkäkestoinen.

Loppufiiliksinä viini on selkeästi odottamaani kevyempi – vaikkakin alkoholia on ainoastaan 13 % – mutten voi sanoa olevani mitenkään pettynyt. Kenties olisin kaivannut vielä kovemmin puraisevia tanniineja, mutta toisaalta viinin hedelmä ei mahdollisesti olisi siinä tapauksessa kantanut enää jälkimakuun asti. Hyvä viini yhtä kaikki, Ridge-faniuteni jatkaa kasvuaan.

20140720_205329Harvemmin tuppaan hehkuttamaan viinikaappini uusia tulokkaita, mutta joskus harvoin en vain voi vastustaa kiusausta. Siskoni räjäytti pankin vierailemalla kesälomallaan Itävallan vanhimmalla biodynaamisella viinitilalla Nikolaihofilla ja nappaamalla mukaansa tuomisiksi pullon tilan (kenties koko Itävallan?) ykkösrisukkaa, Steiner Hundia. Tähän asti taloutemme ainoan koiran roolia toimittanut Dali ei ollut uudesta tulokkaasta yhtä yksiselitteisen innokas.

Taas kerran olen vanhan tutun haasteen äärellä, eli hautaan viinin kaappiin vailla järkevää ajatusta sen juomisajankohdasta. Sen lisäksi, että Steiner Hundin sanotaan kehittyvän vuosikausia, mainitaan sen paranevan avaamisen jälkeen jopa viikkojen ajan. Kenties edessä on taas yksi huikea antikliimaksi, mutta olen joka tapauksessa vieläkin kuin pieni lapsi jouluaattona, mitä tulee tähän tuliaispulloon.

2010 Ridge Geyserville

2010 Ridge GeyservillePieni pullo hyvää punkkua torstai-iltana? Loistava idea, mutta ei välttämättä helposti toteutettavissa. Onnistuin kuitenkin taannoin hankkimaan liudan laadukkaita puolikkaita punkkuja, ei enempää eikä vähempää kuin Kalifornian ikoniselta (hyvässä mielessä) tuottajalta Ridgeltä. Sen lisäksi, että formaatti on jo sellaisenaan kätevä, tarjoaa se loistavan tilaisuuden nauttia litrahinnaltaan kalliihkoa viiniä pienellä satsauksella.

Ridge on tunnettu jenkkistandardeilla erityisen eurooppalaistyylisistä viineistä, jotka eivät seuraa trendejä. Eurooppalaisuus näkyy kasvupaikan korostamisena, tarhojen hyvinvoinnin vaalimisena sekä kypsien – ei ylikypsien – rypäleiden käyttönä. Tilalla on vahva fanikunta ja sen viinit luetaan sekä alueensa paremmin ikääntyviin että parhaisiin hintalaatusuhteisiin. Olen täysi noviisi jenkkiläisten laatuviinien maailmassa, mutta toistaiseksi Ridge on ainoa tuottaja, jonka punkut ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Epäilemättä paikallinen tarjonta ja korkeat hinnat jo jenkkipäässä eivät helpota tämän kategoriaan sisään pääsemistä.

Geyservillellä on kirkas ja eläväinen tummanpunainen väri, joka ei ole täysin läpinäkymätön. Tuoksu on pelkoa herättävän jykevä ja päälle vyöryvä kuin Kuolemantähti. Todella tummanpuhuvasta aromimaailmasta irtoaa kuivaa, kypsää kirsikkaa ja herukkaa, yrttejä, verta, savua ja hiukan kuivattua luumua. Tuoksu ei todellakaan ole huono, mutta saattaisin olla hiukan varpaillani, jos en tietäisi kyseessä olevan Ridgen viini.

Suutuntumaltaan viini on runsas ja roteva ja sillä on hyvin kookkaat, hienojakoiset tanniinit. Hedelmä on kypsää lajia, mutta maukkaan kuivaa. Tammi on tällä erää selkeästi havaittavissa, mutta mikään ei anna olettaa, etteikö se tulisi ajan myötä integroitumaan moitteettomasti. (Ja jos verrattaisiin keskivertoon Napan Cabernet’hen, ei tammea tarvisi edes ottaa puheeksi Geyservillen kohdalla.) Suutuntuman pureskeltavuudesta huolimatta maku on myös todella raikas ja ryhdikäs. Suu menee nätisti suppuun puhtaan ja veden kielelle nostavan jälkimaun lähestyessä. Lämpöä tuntuu, mutta onneksi vain hiukan. Paljon on kaikkea, mutta mahtavan tasapainoisesti koottuna.

Jos jonkin verran nautintoa onkin jo nyt saatavilla, on Geyserville tällä hetkellä ennen kaikkea erittäin mielenkiintoinen viini, sillä se onnistuu väistämään kaikki Zinfandelin sudenkuopat. Maistaisin erittäin mielelläni viiniä vaikkapa kymmenen vuoden päästä, sillä kypsytyspotentiaali on päivänselvä. Joka tapauksessa Geyserville on äärimmäisen hieno esimerkki siitä, kuinka iso viini tehdään tyylikkäästi.