2014 A. et P. de Villaine Bourgogne Côte Chalonnaise Les Clous Aimé

img_2561

Bourgognen Chardonnay – liekö olemassa turhauttavampaa viinityyliä?

Hyvien viinien löytäminen säännöllisesti tuntuu tässä kategoriassa olevan melkoisen vaikeaa, ellei sitten jätä budjettirajoitteita pois ja osta vain tunnetuimpien alkuperämerkintöjen viinejä arvostetuilta tuottajilta. Tällöinkin korkeasta hinnasta huolimatta voi ennenaikainen oksidaatio pilata makunautinnon täysin, mutta myönnettäköön, että itse en pelaa niissä sarjoissa, missä moinen rasittaisi elämää.

Miinakenttämäisestä olemuksesta huolimatta tästä segmentistä on mahdoton irtautua, koska ne muutaman kerran vuodessa vastaan tulevat elämykselliset pullot tuppaavat tuottamaan kokemuksen, joka on täysin omaa luokkaansa; mistään muusta viinityylistä ei vain saa samanlaista kokemusta. Sitten voikin taas huoletta rämpiä pettymysten suossa useiden kuukausien ajan, jahdaten sitä maagista fiilistä, joka tuntuu löytyvän vain satunnaisista viinijumalien siunaamista pulloista.

Taannoin ravintolassa tulin tilanneeksi valkoista burgundia, kuullakseni sitten kyseisen viinin olevan lopussa, minkä jälkeen päädyin pulloon moselilaista risukkaa. Se oli loistavaa – tietysti – sekä erittäin ruokaystävällistä. Tietysti. Kenties Riesling ei omaakaan samanlaista taianomaista vetovoimaa kuin Chardonnay juuri sen takia, että se on niin luotettava? Pakko painottaa pohdinnasta huolimatta, että missään nimessä en ole nostamassa Chardonnayta Rieslingin yläpuolelle. Kunhan pohdin suhdettani näihin kahteen lajikkeeseen tässä ja nyt.

Puolessa välissä kesää lipittelin lentokentän viinibaarissa melkoisen vänkää valkoista Pernand-Vergelesses’iä vuodelta 2001. Kyseessä oli laadukas, karismaattinen ja jopa kiehtova tapaus, joten tietäähän sen kuinka sitten kävi. Sen jälkeen heti seuraava valkoinen burgundini olikin täydellinen fiasko. Erittäin arvostetun tuottajan – joskin vähäisen appellaation – viini oli niin mitäänsanomaton esitys, että taisimme juoda pullosta noin kolmanneksen ennen lavuaarin pääsyä apajille. Innostukseni laantui, muttei täysin. Kuinka ollakaan, parisen viikkoa myöhemmin päästiinkin taas asian ytimeen.

Côte Chalonnaisen valkkareista kuulee silloin tällöin hyvää, mutta kovin paljon niihin ei esimerkiksi ravintolarintamalla törmää. Nyt nautittu pullote houkutteli erityisesti sen tuottajan takia. Aubert de Villaine tunnetaan paremmin pohjoisemmassa osassa Bourgognea sijaitsevasta tilastaan, mutta elättelin toiveita, että maaginen kosketus saattaisi saada aikaan hyvää myös vähemmän maagisen terroir’n kanssa työskennellessä. 1970-luvulla perustetun A. et P. de Villainen tunnetuin tuote on erikoisesti Aligoté Bouzeron, mutta se saisi nyt jäädä toiseen kertaan, koska Chardonnay.

Les Clous Aimé tulee 3.4 hehtaarin kokoiselta savi- ja kalkkikivimaaperän omaavalta palstalta, jonka köynnöksillä on ikää 20-55 vuotta. Meininki on biodynaamista ilman sertifikaatteja. Käyminen ja kypsytys ovat tapahtuneet 80-prosenttisesti 30-40 hehtolitran tammisammioissa ja 20-prosenttisesti pienissä tammitynnyreissä, jälkimmäisen kestäessä vuoden verran. Lähtökohtaisesti hiivasakkojen on annettu pysyä liikkumattomana, mikä kertoo paljon tuottajan tavoitteesta viinin tyylin suhteen.

Jostain syystä epäröin monesti käyttää muhkeapesäisiä Bourgogne-laseja valkkareille, peläten viinin jotenkin luhistuvan niin isossa astiassa. Tälläkin kertaa huoli oli täysin turha, sillä Les Clous Aimé kukoisti tässä formaatissa ja parani hetki hetkeltä. Sen tuoksu ei välttämättä tuo mieleen pohjoisempien kylien viinejä, sillä tammea – saati voita tai pähkinää – ei juurikaan ole havaittavissa. Sen sijaan esille nousee adjektiiveja kuten merisuolainen ja minttuinen, hillityn sitrushedelmän ja lievän hapankerman aromin pyöriessä taaempana. Myös sitä kuuluisaa mineraalisuutta on tarjolla, paljon.

Maun osalta hommat jatkuvat pitkälti samoilla linjoilla. Suutuntuma on keskitäyteläinen sekä odotetun jämäkkä ja ryhdikäs. Hapot ovat tuntuvan voimakkaat, mutta kutkuttavan rauhallisella tavalla. Makumaailma on suora toisinto tuoksusta, joskin sillä erotuksella, että sakkakypsytyksen tuomaa hiivaisuutta on myös framilla. Ihailtavan rehellinen, sörkkimätön ja läpinäkyvä meininki tuo paljolti mieleen laadukkaan lämpimämmän vuoden Chablis’n. Dokabiliteetti on tietysti kova ja jano sammuu, mutta kauniiden, minimalististen juttujen ystävä saa tästä myös ihan oikeaa nautintoa. Kyllä, maaginen kosketus toimii tässä tapauksessa myös Bourgognen syrjäisimmillä nurkilla.

2011 Friedrich Becker Weissburgunder ”Kalkgestein”

2011 Friedrich Becker Weissburgunder "Kalkgestein"Pohdin hetken antavani tälle postaukselle nimeksi ”Not drinking Riesling in Helsinki”. Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että turha poiketa hyväksi todetulta linjalta. Loppupeleissä kyseessä on hyvin pitkälti tasting note, ei mitään sen syvällisempää.

90 % ajasta juon tutuksi tullutta kamaa, eli klassisten eurooppalaisten alueiden ykkösvientituotteita, mutta hetkittäin hairahdan ja haluan ”antaa mahdollisuuden” jollekin rotaatioon kuulumattomalle viinityylille. Usein homma menee reisille ja avokki valittaa koekaniiniksi joutumisesta. Sitten juodaan taas tovi risukkaa, chiantia, samppanjaa etc ja kaikki on hyvin.

Tällä kertaa halusin ottaa kokeiluun Saksasta jotain muuta kuin risukkaa ja päädyin nojaamaan tuottajiin, joiden tarjonnasta olen nauttinut Rieslingin suhteen. Kellerin Grauer Burgunder -S- odottaa vielä kokeiluaan, mutta Pfalzin ja Alsacen välisen rajan molemmin puolin toimivan Friedrich Beckerin pinot blanc ”Kalkgestein” on auki tässä ja nyt ja voi veljet – se on hyvä!

Semivanhat luomuviljelyt tarhat, villihiivakäyminen, 2400-litraisessa tammiastiassa 5-6 kuukautta hiivasakkojen kanssa. Ei kirkastusta tai suodatusta.

Tuoksussa on paljon tuttua. Kalkkikivi dominoi, rinnallaan kypsää omenaista ja persikkaista hedelmää. Hiivasakkakypsytys on jättänyt viitteitä, tammesta en onnistu löytämään pienintäkään jälkeä. Hedelmäisyydessä on hieman kosiskelevaa sweet’n’sour-meininkiä.

Rutikuiva maku on varsin mehevä ja se tarjoilee paljon tuoksun mukaista kypsän kirpeää hedelmää, mutta taas olennaisimmin esillä tuntuu olevan maaperän ilmaisu, eli tuntuva kalkkikivisyys. Tekstuuri on vakuuttavan jämäkkä ja hapokkuus on voimakasta osastoa, pistäen suun napsaamaan kuin se arvostetumpi rypälelajike konsanaan. Jälkimaku on pitkä ja jännittävä.

Kalkgestein futaa nokassani ja suussani erittäin hyvin, jopa rieslingmäisen hyvin. Mieleen tulevat juurikin Pfalzin ja Rheinhessenin risukat – ikinä en arvaisi sokkona, että kyseessä on sama lajike kuin Alsacen Pinot Blanc -viineissä, edes niissä laadukkaammissa. Kaippa sille siis jotain perusteita on, kun Dr. Bürklin-Wolf ei halua tarhaviiniensä etiketteihin rypäleen nimeä merkitä.

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIX

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIXSancerren valkoviinit saavat palstatilaa kotimaisilta viinikirjoittajilta aina kansan kaivatessa viinisuositusta ravuille tai vuohenjuustolle. Tällöin kyseessä ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta alueen perusviinit, ikään kuin tämän segmentin suhteen ei olisi tarpeen mennä entry leveliä syvemmälle.

Ei sillä, tokihan Sancerren viineissä hintojen lähtötaso on verrattain korkea, mutta toisaalta monen tuottajan kohdalla matka peruskamasta pienen tuotannon huippuviineihin on euroissa melko pieni. Jos miettii, että burgundilaisella tuottajalla ero Bourgogne Blancin ja Montrachet’n (tai jopa vain Cortonin) välillä voi olla satasia, niin yhtäkkiä Sancerren hinnoittelu alkaa kuulostaa melkoisen inhimilliseltä, ellei jopa houkuttelevalta.

Biodynaamisia viinejä tuottavalla Alphonse Mellot’lla talon paras valkoviini kustantaa tasan tuplat tilan halvimpaan nähden ja tällä satsauksella saa itselleen viinin, joka on jotain aivan muuta kuin suurin osa appellaation tuotoksista (hyvässä mielessä – Mellot tuottaa myös samojen köynnösten rypäleistä uusilla tammitynnyreillä rangaistua Cuvée Edmondia). Köynnökset ovat iältään noin 90-vuotiaita ja niistä tuotetaan vuosittain noin 6000 pulloa. Viini kokee käymisensä ja noin vuoden mittaisen hiivasakkakypsytyksensä suurissa 900-litraisissa tammisammioissa. Viinin nimi viittaa Alphonse Mellot Jr:ään, joka edustaa talon yhdeksättätoista sukupolvea.

Génération XIX ei tuoksu karviaisilta, nokkoselta ja piikiveltä. Sen sijaan tuoksu on trooppinen ja kypsän hedelmäinen, omaten myös merisuolaista vibaa sekä huumaavaa savuisuutta. Syvässä, monikerroksisessa ja eteerisessä tuoksussa on löydettävissä aprikoosia, passiohedelmää, hunajaa (ilman makeuden tuntua) sekä pähkinää.

Jos tuoksu yllätti, laittaa suutuntuma vieläkin paremmaksi. Volyymiä ja poweria on paljon – meininki muistuttaa paljon enemmän Burgundin valkoisia kuin minkään alueen sauvignon blancia. Suuresta koostaan huolimatta viini muuttuu nopeasti erittäin intensiiviseksi, tiiviiksi ja virtaviivaiseksi. Maku on aluksi konsentroituneen sitrushedelmäinen, alleviivatun kalkkikivinen ja merisuolainen sekä hieman pähkinäinen, lopussa rutikuiva ja tuntuvan mausteinen. Jälkimaku on hyvin pitkä ja vangitseva. Viini on täydellisen nautinnollinen tässä vaiheessa, etenkin ruuan kanssa, mutta potentiaalia löytyy selvästi.

Liirumlaarumini maalaa varmasti kuvaa viinistä, joka on kovin epätyypillinen lajissaan (ei kissanpissaa, nyyh). Ehkä näin, mutta missään nimessä Génération XIX ei vie hommaa huonoon suuntaan tyypillisestä Sancerre-meiningistä. Vaikka se ei anna aivan sitä fixiä, mitä alueen ”perustuotteilta” on tottunut saamaan, on se omalla, ainutlaatuisella tavallaan niin timanttisen hieno viini, että sukat pyörivät jaloissa sitä juodessa ja käsitys alueen potentiaalista laajenee massiivisesti.