2006 Bott-Geyl Riesling Les Éléments

 

Charles Heidsieckin ohella matkamme viinillisiin kohokohtiin kuului vierailu Alsacessa Bott-Geylin tilalla (tai no, maisteluhuoneessa). Lafka ansaitsee ehdottomasti oman postauksensa, joten pyrin olemaan jauhamatta tuottajasta tai muusta tarjonnasta tällä erää liikaa.

Tuottajan lajikeviinien perussarja nimeltä Les Éléments tarjoaa mielestäni kautta linjan loistavaa vastinetta rahalle. Poikkeuksellisesti Rieslingin kohdalla hyllyillä ei kuitenkaan ollut jäljellä tämän tuotesarjan osalta kuin vuosikertaa 2006. Syy on hyvä. 2006 oli laajalti alueella todella huono vuosi, mikä tämän viinin kohdalla tulee ilmi ’BOTTrytis L’EXCEPTION’-merkinnästä etuetiketissä.

”I’ve made wine for 27 years and I’ve never seen the rot spread more quickly”, sanoo Albert Mannin viinintekijä Maurice Barthelmé, ja vastoin kaikkia tarkoitusperiä on tämänkin viinin tekemiseen jouduttu käyttämään jalohomeisia rypäleitä. Jalohome on positiivinen asia jälkkäriviineissä, mutta perustason kuivaa rieslingiä tehtäessä ei niinkään. Maistoimme kuitenkin viiniä paikan päällä ja totesimme pullon tarpeeksi kiinnostavaksi ja ostamisen arvoiseksi 11 eurolla.

HUOM: Pullo vietti avaamisen jälkeen nelisen päivää jääkaapissa, kunnes otin muistiinpanot ylös. Yllätyin suuresti siitä, kuinka vähän viini oli kaapissa muuttunut.

Tosiaan, tällä litkulla on hyvinkin paljon jälkkäriviinejä muistuttava runsaan keltainen väri, jos nyt ei aivan niiden viskositeettia.

Hyvin avoin tuoksu on täynnä hunajaa ja kypsää aprikoosia, ja se on hyvin kosiskeleva sweet’n’sour-tyylisellä aromimaailmallaan.

Odotetusti konsentraatiota löytyy aika runsaasti ja viini tuo mieleen demi-sec Vouvrayt. Bott-Geylin Grand Cru-rieslingeistä tuttua viiltävää hapokkuutta ei tästä löydy, mutta viini ei silti tunnu lattealta taikka raskaalta. Itse asiassa öljyisestä tekstuurista ja runsaiden happojen puutteesta huolimatta viinillä tuntuu olevan kylliksi rakennetta ja energiaa, jotta se maistuu omaan suuhuni jopa miellyttävältä. Viini jättää yllättävänkin freesin suutuntuman. 13 % alkoholi tuntui snadisti avauspäivänä, mutta ei enää myöhemmin.

Botrytisoitunut kypsä/kuivunut hedelmä kuitenkin tekee parituksen ruuan kanssa jossain määrin haastavaksi, tosin juustojen kanssa viini tietysti toimii makeampien samanhenkisten viinien tapaan hyvin. Talon maistattaja vastuullisesti kielsi nauttimasta viiniä tyypillisen kalasetin kera ja suositteli sitä jonkinmoiselle mausteiselle mereneläväannokselle, piirtäen rajallisen englanninkielentaidon takia sympaattisesti paperille kuvan simpukasta.

Joka tapauksessa tämä viini on mielestäni hyvä todiste sen tekijän kyvystä tuottaa varsin laadukasta tavaraa haastavissakin olosuhteissa. Epäilemättä moni litkisi tätä varsin mielellään sellaisenaan tai juuston kyljessä, ja viinin kyky säilyä priimakuntoisena jopa neljän ajan päivän avaamisesta on melko vaikuttavaa. Haluan kuitenkin ehdottomasti vielä joskus maistaa viinin tyypillisempää vuosikertaa.

Reims Part Deux: shoppailua ja viilentelyä

 

Epernaysta ei oikein voi tehdä blogipostausta ilman kuvaa Dom Perignonin patsaasta, joten tässä se nyt on. Toisena päivänä Champagnessa suuntana oli heti aamusta Epernay. Vaikka Avenue de Champagne tuli toki käveltyä läpi, oli visiitin päällimmäinen tarkoitus pullojen haaliminen. 40 asteen helteestä oli siirrytty sateen saattelemana huomattavasti lähemmäksi kahtakymmentä, minkä ansiosta autoa uskaltaisi jo pitää tavallisella varjopaikalla maanalaisen parkkihallin sijaan. Korkea lämpötila ei tosiaan ollut mikään vähäpätöinen huolenaihe matkan aikana.

 

 

Champagnessa on luonnollisesti runsaasti mahdollisuuksia ostaa alueen viinejä, mutta määrä- ja hintatietoinen harrastaja joutuu valitsemaan kauppansa tarkasti. Epernaysta löytyy yksi alueen parhaista, mutta osoite on parempi ottaa talteen, koska kovin keskeisellä paikalla tämä leikkisästi nimetty puoti ei sijaitse.

Aiemmin mainittu ison valikoiman aiheuttama polvien tutina tapahtui tosiaan ensimmäisen kerran 520:ssa. Tarjonta käsittää suurimmaksi osaksi viljelijätuottajia: Vilmart, Tarlant, De Sousa, Pierre Peters, Gaston Chiquet, Pascal Doquet ja Marie-Noëlle Ledru ovat monien, monien muiden ohella kattavasti edustettuina, vieläpä hyvin hinnoiteltuna. Niin järjettömän paljon ostamisen arvoisia samppanjoita puodista löytyy, että tekisi lähes mieli mennä sikiöasentoon ja laittaa peukalo suuhun.

Onneksi paikan omistaja, vaatimattomalta kuulostavaa Premier Ambassadeur Français du Champagne-titteliä kantava Pierre-Yves Cainjo, on erittäin halukas kertomaan viineistä ja antamaan suosituksia. Jäätävän arpomisen tuloksena päädyin ostamaan kuuden sekalaisen pullon laatikon, katuen lähes samantien ostaneeni liian vähän. Kuplivien lisäksi kaupasta löytyy muuten myös sadan pullon verran muiden alueiden viinejä äärimmäisen arvostetuilta tuottajilta, mutta niiden kimppuun ei todellakaan ollut tällä erää syytä käydä.

 

 

Kummallista sinänsä, vielä pari viikkoa ennen starttausta Champagne ei kuulunut matkaohjelmaamme lainkaan. Viime hetkellä tulin kuitenkin järkiini ja tajusin paikan olevan niin lähellä Trieriä, että olisi aivan käsittämättömän typerää jättää käymättä, joten teimme asiaankuuluvat muutokset matkasuunnitelmaan. Lähes samalla hetkellä muistui mieleeni, kuinka kaveri oli koittanut huonolla menestyksellä änkeä alkukesän Pariisin-matkansa yhteyteen vierailua Charles Heidsieckille. Parissa minuutissa sain pummattua yhteyshenkilön sähköpostiosoitteen ja lähetettyä mailia. En todellakaan olettanut saavani hyväksyvää vastausta, joten jo seuraavana aamuna avatessani Thunderbirdin olin lähes äimän käkenä, kun talon edustaja toivotti meidät tervetulleeksi kellarikierrokselle.

Oletin kyseessä olevan jonkin sortin rutiininomaisen turistirundin, mutta saapuessamme paikalle opimme suureksi yllätykseksemme, että talo ei harjoita moista. Monista isoista taloista kuten Lanson, Moët ja Clicquot poiketen Charles Heidsieck valmistaa ja myy viiniä, mutta ei ole lähtenyt mukaan turismibisnekseen, mikä toki teki visiitistämme vieläkin spesiaalimman.

 

 

Kellarit löytyivät Reimsin laidalta, aivan kivenheiton (kirjaimellisesti) päässä edellisen illan ravintolasta. Avokki epäili suuresti mukaani ottaman svetarin tarpeellisuutta, mutta epäilykset karisivat nopeasti jyrkän portaikon jatkuessa ja jatkuessa.

 

 

Tuhansia vuosia vanhoissa kalkkikivikellareissa käyskentelyn tuomia viboja ei voi sanoin kuvata, kenties vielä vähemmän Canonini hämäräkuvausominaisuuksilla. Kellarin eri ”huoneet” on linkitetty toisiinsa kuvassa näkyvillä kapeilla käytävillä, missä kellarityöntekijä huolettomasti kruisaili reilua ylinopeutta trukilla ajaen, kuormana monia kymmeniä samppanjapulloja.

 

 

Mikäli muisti ei petä, syntyvät talon viinit Epernayssa ja ainoastaan kypsytys tapahtuu näissä kellareissa Reimsissä. Vanhoja vuosikertoja on myös tallella jonkin verran, mutta kenties yllättävän pieniä määriä.

 

 

Historian siipien havinaa: pulloja ajalta ennen kruunukorkkien käyttöönottoa.

 

 

Avokin huolehtiessa kamerankäytöstä ei kellarikierroksen jälkeisestä, puiden keskellä sijaitsevassa lasipaviljongissa tapahtuneesta minitastingista juuri ole kuvia, mutta mielikuvia sitäkin enemmän. Talon edustaja kertoi juhlivansa syntymäpäiviä, mistä mahdollisesti johtui, että edessämme aukesi Brut Resérven lisäksi Brut Millésimé 2000 ja Blanc des Millenaires 1995.

Talon vakiosamppanja on saanut uuden etiketin, jota voisi kenties kuvata sanoilla ’nuorekkaampi’ tai ’modernimpi’. Itse preferoin vanhaa, ”tyylikkäämpää” etikettiä, mutta makuasioita. Viini maistui muistikuvieni mukaiselta: Miellyttävää paahtoleipää on runsaasti ja hedelmän laatu on korkea. 12g/l dosage tuntuu paljolta, mutta viini kerää lasissa tasapainoa ja ajan mittaa sokeri integroituu huomattavasti. En luonnollisesti tiedä mitään viinin saati kuohuvan viinin tekemisestä, mutta omalla pienellä päälläni järkeiltynä tämä viini olisi julkaisuhetkellä parempi pienemmällä dosagella.

Sen sijaan muutaman vuoden kellaroinnin jälkeen en olisi niin varma. Jaa miksi? Koska myös talon vuosikertasamppanjalla on sama dosage, ja nyt myynnissä oleva 2000 on aivan p*rkeleen hieno viini. Olisin valmis maksamaan pelkästään mantelin ja kypsyneen hedelmän täytteisestä, uskomattoman herkullisesta tuoksusta, mutta viinin tarjoama makukokemus on lähes uskonnollinen. Kermainen, suuta hyväilevän miellyttäväksi kehittynyt mousse jatkuu erittäin pitkään, jonka jälkeen kehittynyt, runsas ja moniulotteinen maku pääsee täysin esille. Niin ikään pitkä jälkimaku on täydellisen harmoninen. Tältä maistuu kypsä samppanja parhaimmillaan! En ihmettele Decanterin 19.43/20-arvosanaa.

Parinkin paikallisen kaupan listaama 49 euroa on 2000:sta hyvä hinta, mutta Viking linen 39,90 € on lähes koominen. Tarttuessani pulloon Food gardenin laatuviininurkkauksessa hyökkäsi laivan sommelier samoin tein paikalle ja alkoi vuolaasti kehua viiniä, hehkuttaen sitä vuosikertansa parhaimmaksi. Olen vakuuttunut, että viimeisiä kruunuille ei ole parempaa käyttötapaa.

2000:n jälkeen olisi hienoa sanoa, että talon prestige cuvée Blanc des Millenaires 1995 oli vieläkin suurempi elämys, mutta ikävä kyllä valehtelisin. Ei sillä, että kyseessä ei myöskin olisi todella hieno viini, mutta siinä missä 2000 on mielestäni täysin kypsä, tuntuu BdM vielä hyvin nuorelta. Tämän 100% Chardonnayn merellisestä makuprofiilista löytyy kyllä myös kehittyneitä paahtoleivän ja voin aromeja, mutta happorakenne on sitä luokkaa, että matkaa ylöspäin on vielä paljon. Säilytyshistoria pelaa varmasti isoa roolia, sillä näiden talon omissa kellareissa kypsyneiden pullojen freesiys on kovaa tasoa. 1995 BdM olisi tykkiä kamaa fiinille mereneläväaterialle, mutta tällä erää hinta mielestäni kuitenkin perustuu potentiaaliin. Kauppojen hyllyiltä löytyvät pullot saattavat tosin olla kehittyneempiä. Myös tämän viinin dosage on muuten sama 12g/l, mutta viinissä ei todellakaan ole pienintä makeuden tuntua, eli monien vuosien kypsytys tosiaan tekee kummia viinin sokerille.

Vierailu Heidsieckilla oli mieletön kokemus, joka ei hevillä unohdu. Meidät vastaanottanut ja emännöinyt brand ambassador oli äärimmäisen miellyttävä ihminen, jonka rakkautta lajiin ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa. Pistää ajattelemaan, onko näiden isompien samppanjatalojen kylmä korporaatioimago sittenkään täysin ansaittu.

 

 

Hienostuneen laatuviinipäiväkännäyksen jälkeen oli aika laittaa avokki rattiin ja hakea vielä viimeiset tuliaiset. Edellisenä päivänä löysimme Reimsin katedraalin viereltä samppanjaputiikin, joka vaikutti todella lupaavalta. Sijainti antaisi kenties syytä olettaa viinien hintojen olevan turistirysäriistotasoa, mutta onneksi olin pahemman kerran väärässä. Ekalla visiitillä tiedustelin mahdollista hinnastoa iltalukemisiksi, johon symppis iäkkäämpi nainen totesi hienosti käsillä havainnollistaen seuraavan: ”We don’t have one. It would be a book”.

Ja totisesti valikoima oli taasen naurettavan iso. Laajan viljelijätuottajatarjonnan lisäksi kaupalla oli todella hurja määrä isojen talojen prestige-viinien vanhoja vuosikertoja. Jos raha ei olisi tekijä, olisin poistunut kaupasta mukanani syntymävuosipullot seuraaville parillekymmenelle synttäriaterialle.

Raha kuitenkin on tekijä, joten ainoat arvosamppanjat, jotka mukaani lähtivät, aukeavat lähitulevaisuudessa samppanjatastingissa. Olin kuitenkin varsin tyytyväinen myös muihin ostoksiin, kuten Gaston Chiquet’n Special Club 2002, joka irtosi vain karvan verran päälle kolmellakympillä. Avuliaan myyjän ”halpissuosikki” Rene Geoffroy Empreinte 2006 á 25 € vaikutti myös hyvältä hankinnalta.

Poistuttuamme uuden kuuden pullon laatikon kera oli aika jättää Reims ja Champagne, mutta en malta odottaa seuraavaa visiittiä alueelle. Kenties jo ensi kesänä?

Reims!

 

Tosiaan, tämä aita nimeltä Porta Nigra ei sijaitse Reimsissä. Ennen historiallista samppanjakaupunkia vietimme aikaa yhden yön verran Trierissä sekä aamiaisen verran Luxembourgissa. En ole aivan varma, mitä olin odottanut Trieriltä, mutta kiitos 40 asteen helteen kaupungista jäi varsin hikinen muisto. Sitten Las Vegasin en ole kokenut vastaavaa hellettä missään, ulkona ei juurikaan jaksanut tehdä muuta kuin siemailla Bitburger pilsiä. Kaippa kaupungissa jotain kokemisen arvoista on, mutta me onnistuimme siltä välttymään.

 

 

Tai no, jäi sieltä yksi positiivinen muisto. Harvemmin tulee uusia kalalajeja vastaan, joten tämä oli sentään mainitsemisen arvoinen kokemus. Amerikankielinen nimi keskimmäiselle kalalle, red mullet, kuulostaa etäisesti tutulta, mutta suomenkielessä fisu (punamullo?) ei ole tullut itselläni ikinä vastaan.  Harmi, koska tässä kolmen fisun ja voikastikkeen show’ssa se oli kiistaton tähti. Mahtaisikohan Hakaniemen hallista löytyä?

Seuraavana aamuna päätimme tosiaan suunnata aamiaiselle läheiseen Luxembourgiin, koska periaatteesta en suostu maksamaan businesshotellin (tai minkään muunkaan hotellin) aamiaisesta 16 euroa per naama. Setti voi hyvinkin olla hinnan väärti, mutta silti se kuulostaa hävyttömän kalliilta.

Luxembourg tuli tosiaan koettua noin tunnissa, mutta vaikutti yllättävänkin viehättävältä paikalta. Jopa siinä määrin, että pitää ehkä tsekata toiste paremmalla ajalla, toisin kuin Trier.

 

 

Ahh, Reims. Saavuimme kaupunkiin lounasajan kynnyksellä, ts. oli aika ottaa lasilliset. Tuskallisen moni rafla/kahvila myi vain ja ainoastaan mustaa Lansonia laseittain, mitä pidän kovin vaikeasti ymmärrettävänä asiana. Itse otan kuitenkin mielummin riskin ja maistan jotain uutta.

Thiénot’n samppiksia oli myynnissä myös Viking linella, mutta itse en yhden lasillisen perusteella nähnyt tarpeelliseksi hankkia pulloittain. Viini maistuu hyvin tehdyltä, tosin hyvin tehdyltä Pinot Meunier’ltä. Tummaa, puhdasta hedelmää on tarjolla helposti lähestyttävässä paketissa, mutta rakennetta ja karismaa ei liiaksi ole. Bilesamppanja lähinnä, mutta ihan juotava sellainen.

 

 

Geneerisesti nimetty hotellimme (Grand Hotel Continental) sijaitsi Reimsin eläväisimmän kävelykadun, Place Drouet d’Erlon, päässä. Kuinka tältä sijainnilta näinkin laadukkaasta hotlasta irtosi kahden hengen huone 55,80 eurolla on mysteeri, mutta kiitokset siitä Supersaverin suuntaan. Hotlan oma hinnasto näytti halvimman huoneen kustantavan pyöreät 100 euroa, joten säästimme komean vuosikertasamppanjan verran kertaheitolla!

Hotlan huone oli kokoa New York, mutta kompakti, ja diggasin hotlan old school-viboista ihan kunnolla. Hämärät, viininpunaisella tapetilla vuoratut käytävät olivat täynnä vanhalta näyttäviä tauluja ja aula oli sisustettu niin ikään pramean tyylikkäästi. Sijainti oli myös todella hyvä, joten vahva suositus on tälle lafkalle annettava.

 

 

Jonkin aikaa kaupungin vanhoja ja äärimmäisen hyväkuntoisia katuja dallattuamme vastaan tuli kaupungin tärkein historiallinen nähtävyys. Kyllähän näitä katedraaleja löytyy yhdestä sun toisesta kaupungista, mutta aika päheä kohde tämä on. Historian siipien havinan lisäksi visuaalinen anti on nannaa, tätä rakennusta työstäneet kuvanveistäjät ovat kyllä leipänsä ansainneet.

 

 

Ja lisää kuplajuomaa. Katedraalin vieressä sijaitsee parikin hyvää viinikauppaa, joista myöhemmin lisää. Kokonaisia pulloja kiinnostavaa tavaraa olisi toki saanut todella huokeasti, mutta omiin aperitiivitarkoituksiimme sopi hyvin puolikas pullo Paul Bara-nimisen viljelijätuottajan vuosikertasamppis kaiketi ihan kohtuulliseksi rankatulta vuodelta.

En ole tutustunut tähän tuottajaan lainkaan, mutta tämän maistiaisen perusteella uskon sen sisältävän reilusti Pinot Noiria sekä nähneen tammea jossain määrin. Todisteet? Todella kypsä, jopa uunissa käyneen runsas, tumma hedelmä, sekä erittäin runsas paahteisuus. Sokeria on todennäköisesti vähän, mikä on vain oikein, kun hedelmä on näin kypsää ja konsentroitunutta. Kenties vähän tarkoituksellisen oksidoituneisuuden merkkejäkin on läsnä. Vesilasi todennäköisesti ei tehnyt täyttä kunniaa viinille, olisin kaivannut vähän enemmän energisyyttä (happoja), mutta ihan jeppiskamaa tämä viini on täyteläisten ja pitkälle kehittyneiden samppanjoiden osastolla.

 

 

Sitten koitti illallisen aika. Kuvassa näkyvä lafka on nimeltään Les Crayères, yli satavuotiaan historian omaava chatêau, jossa samppanjatalojen omistajaeliitti tykkää kuuleman mukaan rellestää ja jonka raflalla on kaksi Michelin-tähteä.

 

 

Jep, emme tosiaan asioineet Les Crayères’ssä. Sen sijaan kyljessä sijaitseva saman omistuksen brasserie Le Jardin sopi paremmin omalle taloudellemme, ja oli myös kerännyt runsaasti kehuja. Ilta vaikutti kaikin puolin täydelliseltä illastamiseen ulkona hienossa ympäristössä. Lämpötilan liikkuessa yhä 40 asteessa hikoilin kuitenkin kuin sika, mihin tosin on lääke saatavilla näillä leveyksillä.

 

 

45 euroa neljästä ruokalajista paikallisia herkkuja? Count me in!

 

 

Odotetusti raflalla oli kohtuullinen lista samppanjoita tarjolla. Hinnoittelu oli kuitenkin mystistä. Pienten tuottajien viinit 40€+, isojen merkkien tylsät vakiosamppanjat 60€ ja Henriot’n kaltaisen arvostetun, keskikokoisen talon huippuvuoden vakiosamppanja 78 €. Nyt jos koskaan oli hyvä hetki vetää koko ateria läpi yhdellä laatuviinillä. Ratkaisu onnistui loistavaksi.

Henriot 2002 on ehdottomasti elinkaarensa ensimetreillä ja tulee vielä kypsymään todella hienosti. Tuoksussa on toki tyylikästä paahtoleipää ja vaniljaa, mutta suolainen mineraalisuus hallitsee vahvasti. Avokki epätyypillisesti valitti intensiivistä moussea ja nappaa hapokkuutta, mutta itse nautin viinistä joka pennin edestä. Edustaa vuosikertansa korkeaa laatua hienosti, mutta kertoo myös vahvasti tarinaa siitä kuinka nämä voi – ja kenties tulisi – huoletta survoa kellariin kohtalaiseksi toviksi.

 

 

Keittiön tervehdys. Kyllähän lohitahna hyvältä maistuu, ei epäilystäkään.

 

 

 

Pekonia salaatissa, NEROKASTA! Etanat futasivat myös.

 

 

Avokki nimesi tämän rauskupalan elämänsä parhaaksi kala-annokseksi. Hillitty, harmoninen ja puhdas, aivan kuin hyvä samppanja. Yllättäen näiden kombo oli loistava.

 

 

Ei vasikanmunuaisissa mitään vikaa ollut, kyseenalainen rakenne ei tosin täysin sykähdyttänyt, mutta joka tapauksessa annoksen tähti oli muualla.

 

 

Runsaassa rasvassa kypsennettyjä vihreitä papuja, kenties paras lisuke ikinä? Nämä kaverit yhdessä paikallisesti tuotetun sinappikastikkeen kanssa olivat yllättäen räjäyttävän kova hedonistinen nautinto. Parhautta.

 

 

Vaniljainen eclair ja mansikkasorbetti ei yllättäen skulaa rutikuivan samppanjan kanssa, mutta jälkkäri oli itsessään suuri nautinto.

Koitan parhaani mukaan välttää huonoja vertauksia, mutta jos miettii kuinka helvetin huonosti on monesti tullut käytettyä vastaava summa suomalaisessa raflassa, niin Le Jardin tarjoaa aivan käsittämätöntä hintalaatusuhdetta. Hyviä rafloja on varmasti kaupungissa paljon, mutta me olimme ekstaasissa poistuessamme. Ruokien ja juomien lisäksi raflan palvelu on huiman korkealla tasolla, joten tätä paikkaa ei sovi unohtaa Reimsissä käydessä. Sijaitsee muuten aivan kaupungin nimekkäimpien tuottajien kellarien lähellä.