2014 A. et P. de Villaine Bourgogne Côte Chalonnaise Les Clous Aimé

img_2561

Bourgognen Chardonnay – liekö olemassa turhauttavampaa viinityyliä?

Hyvien viinien löytäminen säännöllisesti tuntuu tässä kategoriassa olevan melkoisen vaikeaa, ellei sitten jätä budjettirajoitteita pois ja osta vain tunnetuimpien alkuperämerkintöjen viinejä arvostetuilta tuottajilta. Tällöinkin korkeasta hinnasta huolimatta voi ennenaikainen oksidaatio pilata makunautinnon täysin, mutta myönnettäköön, että itse en pelaa niissä sarjoissa, missä moinen rasittaisi elämää.

Miinakenttämäisestä olemuksesta huolimatta tästä segmentistä on mahdoton irtautua, koska ne muutaman kerran vuodessa vastaan tulevat elämykselliset pullot tuppaavat tuottamaan kokemuksen, joka on täysin omaa luokkaansa; mistään muusta viinityylistä ei vain saa samanlaista kokemusta. Sitten voikin taas huoletta rämpiä pettymysten suossa useiden kuukausien ajan, jahdaten sitä maagista fiilistä, joka tuntuu löytyvän vain satunnaisista viinijumalien siunaamista pulloista.

Taannoin ravintolassa tulin tilanneeksi valkoista burgundia, kuullakseni sitten kyseisen viinin olevan lopussa, minkä jälkeen päädyin pulloon moselilaista risukkaa. Se oli loistavaa – tietysti – sekä erittäin ruokaystävällistä. Tietysti. Kenties Riesling ei omaakaan samanlaista taianomaista vetovoimaa kuin Chardonnay juuri sen takia, että se on niin luotettava? Pakko painottaa pohdinnasta huolimatta, että missään nimessä en ole nostamassa Chardonnayta Rieslingin yläpuolelle. Kunhan pohdin suhdettani näihin kahteen lajikkeeseen tässä ja nyt.

Puolessa välissä kesää lipittelin lentokentän viinibaarissa melkoisen vänkää valkoista Pernand-Vergelesses’iä vuodelta 2001. Kyseessä oli laadukas, karismaattinen ja jopa kiehtova tapaus, joten tietäähän sen kuinka sitten kävi. Sen jälkeen heti seuraava valkoinen burgundini olikin täydellinen fiasko. Erittäin arvostetun tuottajan – joskin vähäisen appellaation – viini oli niin mitäänsanomaton esitys, että taisimme juoda pullosta noin kolmanneksen ennen lavuaarin pääsyä apajille. Innostukseni laantui, muttei täysin. Kuinka ollakaan, parisen viikkoa myöhemmin päästiinkin taas asian ytimeen.

Côte Chalonnaisen valkkareista kuulee silloin tällöin hyvää, mutta kovin paljon niihin ei esimerkiksi ravintolarintamalla törmää. Nyt nautittu pullote houkutteli erityisesti sen tuottajan takia. Aubert de Villaine tunnetaan paremmin pohjoisemmassa osassa Bourgognea sijaitsevasta tilastaan, mutta elättelin toiveita, että maaginen kosketus saattaisi saada aikaan hyvää myös vähemmän maagisen terroir’n kanssa työskennellessä. 1970-luvulla perustetun A. et P. de Villainen tunnetuin tuote on erikoisesti Aligoté Bouzeron, mutta se saisi nyt jäädä toiseen kertaan, koska Chardonnay.

Les Clous Aimé tulee 3.4 hehtaarin kokoiselta savi- ja kalkkikivimaaperän omaavalta palstalta, jonka köynnöksillä on ikää 20-55 vuotta. Meininki on biodynaamista ilman sertifikaatteja. Käyminen ja kypsytys ovat tapahtuneet 80-prosenttisesti 30-40 hehtolitran tammisammioissa ja 20-prosenttisesti pienissä tammitynnyreissä, jälkimmäisen kestäessä vuoden verran. Lähtökohtaisesti hiivasakkojen on annettu pysyä liikkumattomana, mikä kertoo paljon tuottajan tavoitteesta viinin tyylin suhteen.

Jostain syystä epäröin monesti käyttää muhkeapesäisiä Bourgogne-laseja valkkareille, peläten viinin jotenkin luhistuvan niin isossa astiassa. Tälläkin kertaa huoli oli täysin turha, sillä Les Clous Aimé kukoisti tässä formaatissa ja parani hetki hetkeltä. Sen tuoksu ei välttämättä tuo mieleen pohjoisempien kylien viinejä, sillä tammea – saati voita tai pähkinää – ei juurikaan ole havaittavissa. Sen sijaan esille nousee adjektiiveja kuten merisuolainen ja minttuinen, hillityn sitrushedelmän ja lievän hapankerman aromin pyöriessä taaempana. Myös sitä kuuluisaa mineraalisuutta on tarjolla, paljon.

Maun osalta hommat jatkuvat pitkälti samoilla linjoilla. Suutuntuma on keskitäyteläinen sekä odotetun jämäkkä ja ryhdikäs. Hapot ovat tuntuvan voimakkaat, mutta kutkuttavan rauhallisella tavalla. Makumaailma on suora toisinto tuoksusta, joskin sillä erotuksella, että sakkakypsytyksen tuomaa hiivaisuutta on myös framilla. Ihailtavan rehellinen, sörkkimätön ja läpinäkyvä meininki tuo paljolti mieleen laadukkaan lämpimämmän vuoden Chablis’n. Dokabiliteetti on tietysti kova ja jano sammuu, mutta kauniiden, minimalististen juttujen ystävä saa tästä myös ihan oikeaa nautintoa. Kyllä, maaginen kosketus toimii tässä tapauksessa myös Bourgognen syrjäisimmillä nurkilla.

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIX

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIXSancerren valkoviinit saavat palstatilaa kotimaisilta viinikirjoittajilta aina kansan kaivatessa viinisuositusta ravuille tai vuohenjuustolle. Tällöin kyseessä ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta alueen perusviinit, ikään kuin tämän segmentin suhteen ei olisi tarpeen mennä entry leveliä syvemmälle.

Ei sillä, tokihan Sancerren viineissä hintojen lähtötaso on verrattain korkea, mutta toisaalta monen tuottajan kohdalla matka peruskamasta pienen tuotannon huippuviineihin on euroissa melko pieni. Jos miettii, että burgundilaisella tuottajalla ero Bourgogne Blancin ja Montrachet’n (tai jopa vain Cortonin) välillä voi olla satasia, niin yhtäkkiä Sancerren hinnoittelu alkaa kuulostaa melkoisen inhimilliseltä, ellei jopa houkuttelevalta.

Biodynaamisia viinejä tuottavalla Alphonse Mellot’lla talon paras valkoviini kustantaa tasan tuplat tilan halvimpaan nähden ja tällä satsauksella saa itselleen viinin, joka on jotain aivan muuta kuin suurin osa appellaation tuotoksista (hyvässä mielessä – Mellot tuottaa myös samojen köynnösten rypäleistä uusilla tammitynnyreillä rangaistua Cuvée Edmondia). Köynnökset ovat iältään noin 90-vuotiaita ja niistä tuotetaan vuosittain noin 6000 pulloa. Viini kokee käymisensä ja noin vuoden mittaisen hiivasakkakypsytyksensä suurissa 900-litraisissa tammisammioissa. Viinin nimi viittaa Alphonse Mellot Jr:ään, joka edustaa talon yhdeksättätoista sukupolvea.

Génération XIX ei tuoksu karviaisilta, nokkoselta ja piikiveltä. Sen sijaan tuoksu on trooppinen ja kypsän hedelmäinen, omaten myös merisuolaista vibaa sekä huumaavaa savuisuutta. Syvässä, monikerroksisessa ja eteerisessä tuoksussa on löydettävissä aprikoosia, passiohedelmää, hunajaa (ilman makeuden tuntua) sekä pähkinää.

Jos tuoksu yllätti, laittaa suutuntuma vieläkin paremmaksi. Volyymiä ja poweria on paljon – meininki muistuttaa paljon enemmän Burgundin valkoisia kuin minkään alueen sauvignon blancia. Suuresta koostaan huolimatta viini muuttuu nopeasti erittäin intensiiviseksi, tiiviiksi ja virtaviivaiseksi. Maku on aluksi konsentroituneen sitrushedelmäinen, alleviivatun kalkkikivinen ja merisuolainen sekä hieman pähkinäinen, lopussa rutikuiva ja tuntuvan mausteinen. Jälkimaku on hyvin pitkä ja vangitseva. Viini on täydellisen nautinnollinen tässä vaiheessa, etenkin ruuan kanssa, mutta potentiaalia löytyy selvästi.

Liirumlaarumini maalaa varmasti kuvaa viinistä, joka on kovin epätyypillinen lajissaan (ei kissanpissaa, nyyh). Ehkä näin, mutta missään nimessä Génération XIX ei vie hommaa huonoon suuntaan tyypillisestä Sancerre-meiningistä. Vaikka se ei anna aivan sitä fixiä, mitä alueen ”perustuotteilta” on tottunut saamaan, on se omalla, ainutlaatuisella tavallaan niin timanttisen hieno viini, että sukat pyörivät jaloissa sitä juodessa ja käsitys alueen potentiaalista laajenee massiivisesti.

Deux de Savoie

2014 Domaine des Ardoisières Vin de pays d'Allobrogie Argile Blanc

Savoien viinien fanitukseni on jatkunut kevätkesällä ja fiilikset koko skeneä kohtaan ovat kehittyneet – mikäli mahdollista – aiempaakin positiivisemmiksi. Sattumalta tulin viikon sisään nauttineeksi ”saman” viinin punaisen ja valkoisen version ja kiitettävästi molemmat värit olivat mieleeni.

Domaine des Ardoisières on biodynaaminen, 17 eekkerin tarhat omistava tuottaja, joka luottaa paikallisiin lajikkeisiin. Viinit on nimetty maaperän mukaan ja nimeä ’Argile’ (savi) kantavat putelit ovat edullisimpia (12 ja 18 €). Näistä ylöspäin siirtyessä hinnat kohoavat välittömästi ja kärkiviinit lukeutunevat Savoien kalleimpiin, joskin ovat toki vielä varsin edullisia verrattuna Bordeaux’hon, Bourgogneen ja Pohjois-Rhôneen. Joskus tulee varmasti vielä noita talon hinnakkaampia kokeiltua, mutta jo nämä entry level -viinit onnistuivat painelemaan namiskuukkeleitani aika kivasti.

Valkoinen Argile on sekoitus rypälelajikkeita Jacquère (40 %), Chardonnay (40 %) ja Mondeuse Blanche (20 %). En osaa sanoa kuinka harvinainen tuo viimeinen lajike on, mutta itselläni kyseessä oli ensimmäistä kertaa vastassa. Kaikki talon viinit käyvät villihiivoilla, tämän osalta kolmannes käytetyssä tammessa ja kaksi kolmannesta teräksessä.

Nenä tunnistaa viinistä kirpeitä sitrusaromeja, mineraaleja, piikiveä ja yrttejä. Muscadet’ta ja Sancerrea sekoittamalla saattaisi saada aikaan jotain samanlaista, eli varsin positiivisissa sfääreissä liikutaan.

Suutuntuma on erittäin virtaviivainen ja toisaalta järisyttävän hapokas, mutta toisaalta vuoristopuromaisen raikas ja puhdas. 11,5 %-alkoholin keveyden ja sakkakypsytyksen tuoman hiivaisen runsauden yhdistelmä on jotain kaunista. Kirpeä lopetus laittaa suun supistelemaan oikein miellyttävällä tavalla. Muscadet’ta, Sancerrea, Chablis’ta ja blanc de blancs -samppanjoita rakastavalle tämä savoijilaisviini on silkkaa nannaa ja voissa paistettu ahven oli täydellinen paritus.

2012 Domaine des Ardoisières Vin des Allobroges Argile RougePunainen Argile on sekoitus tuttua Gamayta (80 %) sekä epäilemättä monille eksoottista Persan-lajiketta (20 %). Tynnyrikypsytyksestä ei tuottaja mainitse, mutta toteaa käymiseen tapahtuneen ”Grappe entière”, minkä oletan tarkoittavan, että tertut on viskattu saaviin oksine kaikkineen.

Tuoksu on varsin vetoava sekoitus vadelmaa, kirsikkaa, verta, rautaa ja ”metsän lattiaa”. Vetoava ei tässä ole synonyymi kosiskelevalle, sillä meininki on kohtuullisen hapanta, muistuttaen Juran Trousseauta. Samalla kuitenkin myös graniittimaaperän Syrah hiipii mieleen.

Suutuntuma on enintään keskitäyteläinen ja äärimehukas. Tämäkin väri omaa erittäin tymäkät hapot, jotka tuntuvat aluksi melkoisen armottomilta, mutta toisaalta tekevät viinistä todella energisen, raikkaan ja mielenkiintoisen. Seuraavana päivänä hapot eivät ole enää yhtä ilkeät, minkä johdosta kokonaisuus on selkeästi aiempaa miellyttävämpi ja nautinnollisempi, muistuttaen Fleurien viinejä. Lihaa ei luiden päällä ihan hirveästi missään vaiheessa ole ja tunnettua Rhône-eksperttiä mukaillen maaperä tuntuu siirtyneen lasiin onnistuneesti.

Kasuaalin viininlitkijän ei todennäköisesti olisi kovin helppo pitää tästä punaisesta versiosta, mutta hapokkaiden ja kepeiden ranskalaisten makuun päässeet varmasti arvostaisivat. Itsekään en tätä ehkä suinpäin ryntäisi lisää ostamaan, etenkään, kun avokille tätä olisi turha juottaa. Hyvä viini joka tapauksessa on kyseessä – AFWE approved – joskin vahvistaa vähän uskoa siitä, että Savoie todennäköisesti tulee lyömään läpi valkoviineillään (ja skumpalla), jos jollain.