2012 Arianna Occhipinti Il Frappato

frappato

Keskustelu alkuviineistä on ollut aktiivista koko syksyn, ainakin viinikuplassa elävien keskuudessa. Itse en asiasta juurikaan jaksa jauhaa etenkään ”viinityyliä” paatoksellisesti vastustavien kanssa, koska koen hommassa olevan minkä tahansa klassisen nettiväittelyn ainekset: voittajia ei ole.

Vaikka nautin tähän genreen luokiteltavia viinejä melko usein, joudun aika ajoin huomaamaan suhtautuvani vasten tahtoani ja kaikkea logiikkaa varsin negatiivisesti itse termiin. Alitajuntaisesti koen sen välillä tarkoittavan juuri sitä, mitä jotkut tahot väittävät sen poikkeuksetta tarkoittavan: kirpeää, ohutta tai jopa joillain mittareilla viallista.

Jos ravintolassa suositellaan itselleni täysin vieraan tuottajan viiniä erityisen vänkänä alkuviininä, koen voimakasta tarvetta valikoida listalta – tai yhä useammin liitutaululta – lasiini jotain edes jollain tasolla tuttua juomaa, joskus jopa olutta. Tämä reaktio on sikäli yllättävä, että fanitan alati kasvavaa joukkoa alkuviiniskeneen luettavia tuottajia, joiden viinit eivät ole lainkaan kirpeitä, ohuita saati jollain ”klassisilla” standardeilla viallisia. Onneksi lähes jokainen nauttimani tätä ideologiaa edustava – myönnettäköön, usein erittäin tarkasti valikoitu – pullo ohjaa taas ajattelua oikeaan suuntaan.

Sisilian Vittoriassa viiniä viljelevä Arianna Occhipinti on yksi alkuviiniskenen tunnetuimpia nimiä. Tämä 100 % Frappato tulee 40-vuotiaiden köynnösten asuttamalta palstalta, joka sijaitsee 280 metrin korkeudella merenpinnasta. Maseraatio kesti 30 päivää, kypsytys taasen 14 kuukautta 25 hehtolitran kokoisissa slavonialaisissa tammitynnyreissä. Viiniä ei luonnollisesti suodatettu ennen myyntiin laskua.

Korkkasin pullon kahden syvällä pelissä olevan viininystävän seurassa. Odotin pullosta löytyvän jotain sen sorttista villiä menoa, että Chianti Classicoa rakastavalta avokilta ei välttämättä löytyisi täyttä ymmärrystä. Olin väärässä.

Lasista nouseva tuoksu tuo erehtymättömästi mieleen Italian ja joulun, eli kaksi asiaa, jotka ovat kovasti puolisoni mieleen. Aromimaailma on maanläheinen ja turvallisen tuntuinen. Kuivaa, hapahkoa tumma kirsikkaa, mokkaa ja joulumausteita.

Suutuntuma on keskitäyteläinen ja raikkaan hapokas, mutta jämäkkä, pureksittava ja maukas. Makuprofiili on tuoksun mukainen, hapankirsikkaista Italiaa kiireestä kantapäähän, mutta siinä on kuitenkin jokin erityinen oma vibansa; se ei maistu Toscanalta, Campanialta tai Piemontelta. Matala alkoholi ei luonnollisesti tunnu lainkaan ja meininki on kaikin puolin oudon eläväistä. Hieman yllättäen viini ei haasta oikein millään tapaa, muttei toisaalta kosiskelekaan. Se on vain parhaalla mahdollisella tavalla helppo ja hieman rustiikkiseen sävyyn herkullinen. Varman päälle pelattu kombinaatio vanhan kunnon ”bolognesen” kanssa toimii tietysti täydellisesti.

Vuosikertavaihtelu on tietysti aina olemassa, mutta en jaksa uskoa kenellekään heräävän negatiivisia alkuviiniviboja ainakaan tätä vuosikertaa maistellessa. Rankasti maskeerattuihin viineihin kypsyneille Il Frappato tarjoaa satavarmasti rutkasti nautintoa ja vastinetta joka pennille. Tämän ja COSin Pithos Rosson jälkeen oma Sisilian natuviinien fanitukseni alkaakin olla jo melkoisessa nosteessa.

Deux de Savoie

2014 Domaine des Ardoisières Vin de pays d'Allobrogie Argile Blanc

Savoien viinien fanitukseni on jatkunut kevätkesällä ja fiilikset koko skeneä kohtaan ovat kehittyneet – mikäli mahdollista – aiempaakin positiivisemmiksi. Sattumalta tulin viikon sisään nauttineeksi ”saman” viinin punaisen ja valkoisen version ja kiitettävästi molemmat värit olivat mieleeni.

Domaine des Ardoisières on biodynaaminen, 17 eekkerin tarhat omistava tuottaja, joka luottaa paikallisiin lajikkeisiin. Viinit on nimetty maaperän mukaan ja nimeä ’Argile’ (savi) kantavat putelit ovat edullisimpia (12 ja 18 €). Näistä ylöspäin siirtyessä hinnat kohoavat välittömästi ja kärkiviinit lukeutunevat Savoien kalleimpiin, joskin ovat toki vielä varsin edullisia verrattuna Bordeaux’hon, Bourgogneen ja Pohjois-Rhôneen. Joskus tulee varmasti vielä noita talon hinnakkaampia kokeiltua, mutta jo nämä entry level -viinit onnistuivat painelemaan namiskuukkeleitani aika kivasti.

Valkoinen Argile on sekoitus rypälelajikkeita Jacquère (40 %), Chardonnay (40 %) ja Mondeuse Blanche (20 %). En osaa sanoa kuinka harvinainen tuo viimeinen lajike on, mutta itselläni kyseessä oli ensimmäistä kertaa vastassa. Kaikki talon viinit käyvät villihiivoilla, tämän osalta kolmannes käytetyssä tammessa ja kaksi kolmannesta teräksessä.

Nenä tunnistaa viinistä kirpeitä sitrusaromeja, mineraaleja, piikiveä ja yrttejä. Muscadet’ta ja Sancerrea sekoittamalla saattaisi saada aikaan jotain samanlaista, eli varsin positiivisissa sfääreissä liikutaan.

Suutuntuma on erittäin virtaviivainen ja toisaalta järisyttävän hapokas, mutta toisaalta vuoristopuromaisen raikas ja puhdas. 11,5 %-alkoholin keveyden ja sakkakypsytyksen tuoman hiivaisen runsauden yhdistelmä on jotain kaunista. Kirpeä lopetus laittaa suun supistelemaan oikein miellyttävällä tavalla. Muscadet’ta, Sancerrea, Chablis’ta ja blanc de blancs -samppanjoita rakastavalle tämä savoijilaisviini on silkkaa nannaa ja voissa paistettu ahven oli täydellinen paritus.

2012 Domaine des Ardoisières Vin des Allobroges Argile RougePunainen Argile on sekoitus tuttua Gamayta (80 %) sekä epäilemättä monille eksoottista Persan-lajiketta (20 %). Tynnyrikypsytyksestä ei tuottaja mainitse, mutta toteaa käymiseen tapahtuneen ”Grappe entière”, minkä oletan tarkoittavan, että tertut on viskattu saaviin oksine kaikkineen.

Tuoksu on varsin vetoava sekoitus vadelmaa, kirsikkaa, verta, rautaa ja ”metsän lattiaa”. Vetoava ei tässä ole synonyymi kosiskelevalle, sillä meininki on kohtuullisen hapanta, muistuttaen Juran Trousseauta. Samalla kuitenkin myös graniittimaaperän Syrah hiipii mieleen.

Suutuntuma on enintään keskitäyteläinen ja äärimehukas. Tämäkin väri omaa erittäin tymäkät hapot, jotka tuntuvat aluksi melkoisen armottomilta, mutta toisaalta tekevät viinistä todella energisen, raikkaan ja mielenkiintoisen. Seuraavana päivänä hapot eivät ole enää yhtä ilkeät, minkä johdosta kokonaisuus on selkeästi aiempaa miellyttävämpi ja nautinnollisempi, muistuttaen Fleurien viinejä. Lihaa ei luiden päällä ihan hirveästi missään vaiheessa ole ja tunnettua Rhône-eksperttiä mukaillen maaperä tuntuu siirtyneen lasiin onnistuneesti.

Kasuaalin viininlitkijän ei todennäköisesti olisi kovin helppo pitää tästä punaisesta versiosta, mutta hapokkaiden ja kepeiden ranskalaisten makuun päässeet varmasti arvostaisivat. Itsekään en tätä ehkä suinpäin ryntäisi lisää ostamaan, etenkään, kun avokille tätä olisi turha juottaa. Hyvä viini joka tapauksessa on kyseessä – AFWE approved – joskin vahvistaa vähän uskoa siitä, että Savoie todennäköisesti tulee lyömään läpi valkoviineillään (ja skumpalla), jos jollain.

2006 Pierre Gonon St. Joseph

2006 Pierre Gonon St. JosephKulunut viikonloppu oli vuoden parhaimpia vapaaottelufanin vinkkelistä, joten oli pelkkää plussaa, että lauantaina tuli pihvien huuhtojaksi korkattua timanttinen punaviini. Siinä määrin perusteelliset sepostukset tuottajasta on löydettävissä toisesta kotimaisesta blogista – josta itse asiassa inspiraatio koko pullon hankintaan aikoinaan tuli – että olisi turhaa uhrata aikaa ja vaivaa tässä samaan. Sanottakoon, että tietynlaista kulttimainetta Pierre Gonon nauttii ja sijoittuu tyylillisesti sinne perinteisimpään reunaan.

Pohjois-Rhônen Syrah on spesiaali viinityyli, josta omaan makuuni parhaimmillaan löytyy ainutlaatuista lihaisuutta (niin rakenteellista kuin aromillista) ja eläimellisyyttä. Tämä syvä, tummanpunainen viini ei varsinaisesti omaa noita ominaisuuksia, mutta on silti lajinsa hieno edustaja.

Gononin St. Joseph tuoksuu siltä kuin siinä uiskentelisi lukemattomia graniitin palasia. Lisäksi tarjolla on runsaasti kypsää, erittäin mehukasta karhunvatukkaista hedelmää, mustaa pippuria ja savua. Tuoksu on superintensiivistä lajia ja tummanpuhuvuudessaan hyvin kaunis. Se puhuttelee nuuhkijaansa.

Suussa viini on kaikkea muuta kuin massiivisen konsentroitunut, mutta silti sen onnistuu täyttää koko paletti ja napata se otteeseensa. Kliinisen siloitelluksi suutuntumaa ei voi kutsua, mutta karheimmat kulmat ovat jo ehtineet hioutua pois tai sitten niitä ei ole koskaan ollutkaan. Tumma hedelmä on tyyliltään kuivaa, mehukasta ja koukuttavan pureskeltavaa. Meininki on hyvin selkeäpiirteistä ja eloisaa; tämä viini on tehty juotavaksi eikä ihmeteltäväksi. Melko napakasti tarraavat tanniinit johtavat hieman bitteriseen jälkimakuun, mikä antaa ymmärtää, että noin viiden vuoden lisäkypsytys olisi viinille ehdottoman hyväksi. Varsin nautinnollinen ja makoisa Gononin St. Joseph silti nyt jo on. Kutkuttavan mausteisuuden ohella sen hedelmässä on tietynlainen metsäinen, jopa hieman villi viba, jonka koen varsin vastustamattomaksi.

Vaikka viini ei tyyliltään ole ihan sitä, mihin olen vuosien varrella muutamissa St. Josephin, Cornas’n, Côte-Rôtien ja Hermitagen viineissä ihastunut, on se silti tykkiä kamaa, jota kelpuuttaisin kaappiini koska vain lisää (ei kyllä mahtuisi, täynnä on). Meininki tuo paljolti mieleen sävyltään synkemmät ja vakavammat Beaujolais’n Cru-viinit, eikä kyseessä missään nimessä ole ensimmäinen kerta. Asiallinen tuttavuus, aina ihanasti periranskalaisen epäinformatiivista etikettiä myöten.