Diebolt-Vallois Champagne Brut Blanc de Blancs

Diebolt-Vallois Champagne Brut Blanc de Blancs

Eilen oli taas pitkästä aikaa sellainen fiilis, että blanc de blancs saattaisi maistua. Pienen hetken verran taistelin ensimmäisen maailman ongelmien parissa valitessani oikeaa pulloa muutamasta tarjolla olleesta vaihtoehdosta. Haasteena on lähinnä, että nämä huokeatkin versiot hyötyvät usein suuresti parin vuoden kypsyttelystä – joskus jopa vaativat sitä – mikäli tuottaja ja terroir ovat kohdillaan. Toisaalta pari haalimaani 2002-BdB:tä saavat levätä kaapissa juuri niin kauan, kun on jotain muuta, mitä juoda niiden sijaan.

Tämänkertainen pullo on vuoden päivät takaperin maistellun Brut Prestigen pikkuveli. Siinä missä Prestigessä on ainoastaan Grand Cru -kylien mehua, on tähän kerätty rypäleitä myös Epernayn ja Cuis’n tarhoilta, joista jälkimmäinen ei ole mitenkään vähäpatoinen kuplivan Chardonnayn lähde. Lisäksi ja kenties juuri blendistä johtuen ei tämän viinin kypsytyksessä ole tuottajan mukaan käytetty tammea, mitä tosin rohkenen epäillä.

Tuoksu on tuntuvasti mineraalivetoinen ja heleänkirpeä, tarjoillen vihreää omenaa, vaniljaa sekä alati voimistuvaa paahtoleipää. Paahteisuus on sen verran tummasävytteistä ja jykevää, että tammi ainakin reserviviinien muodossa tulee väkisin mieleen. Hyvältä vinkku silti tuoksuu, en valita tippaakaan.

Mousse on napakka, tiivis ja suuntäytteinen. Maku pursuaa yllättävänkin tummaa chardonnayhedelmää sekoitettuna reippaalla annoksella kalkkia. Leipurin mausteita löytyy niin ikään reilusti, etenkin loppua kohden, mutta paahtoleipää ei niinkään. Mahdottoman täyteläinen samppis ei ole kyseessä, kohtuullisen viinillinen kylläkin. Sokerinlisäys on oikein passeli, eli makeutta ei tunnu, mutta hedelmä ei myöskään ole liian kireää. Kehitys avaamisen jälkeen on melko huomattava, alkumetreillä oli pientä kireyttä havaittavissa, mihin tosin lämpötilallakin oli vaikutuksensa. Yleisfiilis viinillä on aika nuorekas.

Seuraavalle päivälle tuli jätettyä hiukan tavaraa pullon pohjalle, ei tosin viinin huonouden takia. Todella suuria muutoksia ei yön aikana tapahtunut, kuohu lähinnä oli menettänyt terävyyttään ja suutuntuma oli sen tuloksena lempeämpi ja kermaisempi. Paketti oli koko lailla entistä tasapainoisempi, päättyen kalkkiseen, suuta supistelevaan jälkimakuun. Jos edellisenä päivänä viinissä oli havaittavissa selkeitä erillisiä komponentteja, niin nyt palaset olivat nivoutuneet hienosti yhdeksi tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Kehitys päivää aikaisempaan on selkeästi positiivinen, intensiteetin ja energisyyden pysytellessä edelleen korkealla tasolla.

Jonkinlainen ”suuren Chardonnayn” loppusilaus tältä viiniltä ehkä puuttuu, mutta muutoin kyllä kyseessä on hiottu pläjäys, joka varmaankin paranisi vielä parin vuoden kypsytyksellä. Hintalaatusuhteen osalta ei kyllä jäädä jälkeen kenestäkään. Kolmen ääripositiivisen DV-kokemuksen jälkeen on ikävä kyllä yksi suunta, eli nyt pitää alkaa säästää pullokuitteja talon vintagea ja Fleur de Passionia varten.

Brooklyn Brewery East India Pale Ale

It’s a beer! Harvemmin vaivaudun noteeraamaan oluita blogissa, suhtautumiseni niitä kohtaan kun on kovin erilainen kuin viinejä kohtaan. Nyt sen sijaan tuli poikettua vakioputeleista – joskaan ei yhdestä vakiopanimoista – ja voi pojat, tämähän on erinomaista!

Erittäin freesi appelsiininkuorinen, keksimäinen ja snadisti havuinen maku yhdistettynä juuri täydellisesti kuivaavaan humalointiin osui täysillä niin omaan kuin avokinkin makuhermoon. Vasta maistettuaan jälkimmäinen katsoi etikettiä ja pelästyi korkeahkoa alkoholiprosenttia, eli melko petollinen juoma on kyseessä. Jos olisin enemmän bissemiehiä, ostaisin tätä varmaan sixpackeittäin, mutta eiköhän tämä tältä istumalta vähintäänkin vakiinnuttanut paikkansa olutrotaatiossani.

EDIT: tämä osui juuri silmiini Olutoppaassa. Peukutan!

Rosso ja Kössi

2009 Azienda Agraria Lisini Rosso di Montalcino

 

Herran vuonna 2012 hankkimastani läjästä Rosso di Montalcinoja oli vielä pari pulloa korkkaamatta, joten viinikaapin systemaattisen tyhjennyksen ollessa käynnissä oli helppo korkata näistä toinen, jotta tilalle voisi sitten ostaa jotain oikeasti mielenkiintoista. Aivan käsittämättömiä elämyksiä ei taaskaan koettu – tajusin juuri, etten muista edes mitä viinin kanssa tuli syötyä – mutta eipä kyseessä mikään huono RdM ollut. Toisaalta ehkäpä tämän kategorian viini parhaimmillaankin on ”vain” passeli arkisen aterian kruunaaja, kenties pois lukien muutama ihan eliittitason tuottajan versio?

Lisinillä on lasissa lupaavan autenttinen olemus: tumma, mutta paljolti läpinäkyvä väri. Tuoksu on sanjohveesefanin nokkaan jopa seksikäs kaikessa tyypillisyydessään ja ilmaisuvoimassaan. Tarjolla on siis hurmaavan intensiivistä, nahkaan kietoutunutta hapankirsikkaa, hillittyä kuivaa tammea sekä kivisiä elementtejä. Myöhempi nuuhkiminen tuo esiin myös hienoista yrttisyyttä sekä maanläheisiä aromeja, kenties jopa hiukan kasvismaisuutta. Erittäin vivahteikas ja vaikuttava, mainion suolainen tuoksu siis, joka asettaa paineita viinin maulle.

Paletilla on havaittavissa hiukan vauvaläskiä, jonka alta paljastuu kuitenkin todella tiukkarakenteinen ja ei lainkaan liian konsentroitunut, varsin selväpiirteinen viini. Kovat hapot ja kuivattavat tanniinit takaavat, että kosiskelevuudesta tai modernismista ei tarvitse tämän viinin kohdalla puhua. Tasapaino on kuitenkin viinillä todella hyvä, rakennetta komppaa hieno satsi kypsää mutta totaalisen kuivaa punaista kirsikkaa, jota sävyttää niin ikään hieno mineraalisuus. En mitenkään kykene löytämään maun osalta samanlaista vivahteiden kirjoa kuin tuoksussa, mutta muutoin se lunastaa asetetut odotukset, helposti.

Viini on hinnoiteltu Rosso di Montalcinojen keskikastiin, eli samalle tasolle monen hyvän Chianti Classicon kanssa, ja tarjoaa joka sentille hyvän vastineen. Mikäli RdM antaa osviittaa saman talon Brunellosta, olen pakotettu tarttumaan Lisinin kohdalla tämän isoveljeen, mikäli sellainen joskus osuu eteeni.

 

IMG_4187

 

En osta Alkosta (tai mistään muualtakaan) viinejä tällä hetkellä, mutta tämmöinen olutkummajainen tarttui mukaan eilen. Koskaan aiemmin en ollut Geuzea/Gueuzea eli kavereiden kesken kössiä maistanut, enkä nytkään ollut varsinaisesti täpinöissä itse sitä kokemaan. Sen sijaan tavoittelin halpaa (tai no, siitä voi kiistellä kuinka halpa hinta 7,68 €/plo on) huumoria, mitä voisi olla luvassa, kun juotan eksoottista olutta avokille.

Samppanjakorkin tapaisella suljettu olut kuohui hiukan korkkaamisen jäljiltä. Lasissa olut on vehnänkeltainen ja hyvin samea.

Tuoksu on luonteikas, jos jotakin, tarjoillen kirpeän hedelmäisen, heinäisen ja lantaisen/maamaisen aromimaailman. Erinäiset yrtit tulevan myös mieleen, mutta en näe tarvetta edes yrittää nimetä niitä.

Vaikka olut aluksi kuohuikin, ei maussa juurikaan tunnu hiilihapot. Olemus on melkoisen maalaissiiderimäinen ilman makeutta, eli hapettuneen omenainen ja hapan. Hedelmäisyyttä on itse asiassa melkoisen vähän ja maku kieltämättä vaatii totuttelua. Löydän yllättäen oluen kosiskelemattomuudesta jotain hurmaavaa, sillä huomaan aina ottavani uuden huikan mielelläni, vaikka en mausta erityisesti nautikaan. Makukokemus on kuitenkin erittäin puhdas ja jälkimaku neutraaliudessaan varsin miellyttävä. Jos pitää hakea fiiliksiä viinimaailmasta, en voi olla ajattelematta jotain vähän extremempää alkuviinimeininkiä, kuten Juuressa maisteltu ranskalainen Pinot Gris-rosé. Toisaalta mieleen tulee myös joku askeettinen eurooppalainen kalkki-/liuskekivimaaperästä ponnistava viini, josta ei juurikaan löydy hedelmää eikä varsinkaan tammea, mutta joka silti ehdottomasti toimii.

Vaikka en varsinaisesti saa oluen maussa kunnollista otetta juuri mistään, pl. yleinen happamuus, olen kuitenkin hyvilläni kokemuksen jäljiltä ja voisin kuvitella maistelevani lajin muita edustajia tilaisuuden yllättäessä. Tuntematta tätä oluttyyppiä lainkaan koen jostain kumman syystä maistaneeni hyvin tyylipuhdasta Geuzea. Ikävä kyllä avokin suunnalta ei sitä huumoria sittenkään irronnut paria vaisua irvistystä lukuun ottamatta.

N.V. Marie-Noelle Ledru Champagne Grand Cru Brut

 

Kummalta sinä ostaisit mieluiten kuplajuomasi, herttaiselta rouvalta vasemmalla vai kylmäveriseltä bisnesmieheltä oikealla?

 

Marie-Noelle Ledru ei ole mikään keskiverto samppanjatuottaja. Talo, tai tässä tapauksessa rouva itse, omistaa vanhemmiltaan perimänä viisi hehtaaria tarhoja Ambonnayssa ja yhden Bouzyssa. Vain kahden työntekijän ja Frémousse-kissansa avustamana hän tekee lähes kaiken itse, vieläpä hyvin pitkälti käsin. Kovin moni tila esimerkiksi ei nykyään hoida samppanjapullojen tanssitusta manuaalisesti, mutta Ledrulla ei toki moiseen koneita löydy. Siinä sitä viininvalmistuksen romantiikkaa maailman voimakkaimmin brändätyllä viinialueella.

En voi tietenkään välttää tekemästä vertausta Moët & Chandoniin, talon yli tuhannen hehtaarin tarhaomistuksiin, 26 miljoonan pullon vuosituotantoon, massiiviseen markkinointikoneistoon sekä totaalisen teollistettuun tuotantoprosessiin. Lisäksi pyrin löytämään Bernard Arnault’sta mahdollisimman ilkeältä vaikuttavan kuvan.

 

 

MytiK DIAM: sano hyvästit mahdolliselle korkkivialle!

 

 

Kokeilussa oli tällä erää, tietysti, Ledrun valikoiman perustuote. En omaa juuri minkäänlaista tiukkaa faktaa tämän viinin taustoista, mutta veikkaan sen pohjautuvan 2009-vuosikertaan ja sisältävän Pinot Noiria ja Chardonnayta palttiarallaa suhteessa 85:15. Sokeria löytyy varmaankin vajaat 10 g/l. Näillä mennään!

Viinillä on melko tumma, jopa pronssimainen väri. Pienempiäkin kuplia on tullut vastaan.

Tuoksu on syvä, moniulotteinen ja villi. Vihreä omena, paahtoleipä ja pähkinät ovat perushuttua, mutta näiden lisäksi tuoksusta löytyy selkeä mäntymäinen aromi.

Viinillä on terävyydestä huolimatta runsaan kermainen kuohu, joka viipyilee suussa hyvän aikaa. Makuprofiili on hyvin pinotmainen: kypsän omena ja sitrushedelmä antavat kiltisti tilaa tummille marjoille. Monet arviot viinistä sanovat sen olevan kevyt taikka feminiininen. Omasta mielestäni se ei ole kumpaakaan. Sen sijaan se on mielestäni runsas ja hyvin viinimäinen, ja sen jälkimaku on erittäin pitkä. Happoja löytyy reilusti, joskaan ne eivät varsinaisesti hypi silmille.

Tällä hetkellä tarjolla ei ole juurikaan kehittyneempiä vivahteita ja viini maistuu nuorelta, jopa liian nuorelta, mutta tiukka rakenne ja runsas hedelmä lupailevat kypsytyspotentiaalia. Ilman sokerinlisäystä viini saattaisi maistua jopa liian ärhäkältä tällä erää, mutta tällä erää palaset ovat melko hyvässä harmoniassa. Faktat faktoina, en ole kovin suuri Pinot Noir-voittoisten samppanjoiden ystävä, etenkään jos/kun kyseessä ei ole tammikypsytetty viini, joten tämäkään viini ei tee minuun lähtemätöntä vaikutusta. Ei siinä kauheasti vikaa ole, mutta makuprofiili ei vetoa itseeni kovinkaan paljoa. Harmi sinänsä, viinin taustat tiedostaen olisin halunnut pitää tästä enemmän.

 

 

Olen myös ehtinyt fiilistelemään Alkon uusia jouluoluita.

Weltenburger Kloster Winter-Traum on todella riskejä välttävä saksalainen lager. Alkoholi ja humala ovat hyvin tavanomaisella tasolla ja joulumausteita saa hakea kissojen ja koirien kanssa. Hiilihappoja ja maltaisuutta tuntuu olevan hiukan normaalia enemmän. Kuitenkin tuotos häviää raikkaudessa tavallisille baijerilaisille saman tyylisuunnan oluille. Kyseessä on niin helposti unohdettava olut, että ihmettelen, kuinka muistin näinkin paljon siitä.

Mikkeller Happy Lovin’ Christmas on tyypillistä Mikkelleriä, eli tuntuvan voimakkaasta humaloinnista huolimatta erittäin raikas, miellyttävän hedelmäinen ja tasapainoinen olut. Alkoholi on integroitunut täydellisesti ja lopputulos on herkullinen ja helposti nautittava. Jopa avokki diggaili tätä. Niin ja etiketti on yksi parhaista ikinä, mistä maksaa helposti ainakin 2.23 €, eli loppupeleissä tämä maksaa vain 3 €. Halpaa kuin saippua!

Stallhagen Pilsner Christmas Edition on yksi huonoimmista oluista pitkään, pitkään aikaan. Överin leipämäinen ja tunkkainen, ei todellakaan miellyttävä. Jälkimaku on sanoinkuvaamattoman tympeä. Mielikuvat menevät Marsalkan suuntaan, joskin sen maistamisesta on jo aivan liian monta vuotta aikaa. Alkon kuvauksen termi ’raikas’ tuntuu täysin tuulesta temmatulta.