2014 Alzinger Riesling Federspiel Loibenberg

Viikonlopun saldo oli mojovan sunnuntaisen krapulan lisäksi kaksi timanttista viinikokemusta, jotka olivat keskenään kuin yö ja päivä. Myös yksi vahvasti korkkivikainen tapaus tuli koettua, mutta pettymys oli helppo niellä näiden kahden herkun huumassa.

Perjantaiksi olin visioinut jo alkuviikosta toast skagenit kera kiilteen tuhoavan itävaltalaisen rieslingin. Hyviä vaihtoehtoja oli jopa liiaksi, mutta arpa osui wachaulaiseen tuottajaan, jonka tilusten ohi olin pari vuotta sitten mennyt, mutta jonka viineihin en ollut vielä saanut ensikosketusta. Mikäli toiste päädyn Wachaun alueelle Dürnsteinin kylän liepeille, on kiinnostus Alzingerilla vierailuun suuri.

Ensivaikutelma tästä maineikkaan tarhan, haastavan vuosikerran viinistä oli heikko. Tasapaino oli hakusessa ja makukokemus varsin epäharmoninen. Hapokkuus tuntui varsin matalalta. Jossain ensimmäisen ja toisen katkarapuleipäni välillä tapahtui kuitenkin muutos, vieläpä massiivinen sellainen.

Tuoksu on avoin ja taianomaisen puhdaspiirteinen, pulloillaan piikiveä, kalkkia ja savua. Raikasta persikkaa ja kirpeää sitruunaa tarjoillaan hyvin mineraalisella ja suolaisella vireellä, ts. viini suorastaan huutaa olevansa riesling Wachausta.

Maku on odotetusti rapisevan kuiva, paradoksaalisen eteerinen ja lähestulkoon kivuliaan hapokas. Kalkki ja merisuola dominoivat, tuoksunmukaista kirpeää hedelmää löytyy kuitenkin myös. Viinillä on vaikuttava ja vakuuttava olemus, mutta alkoholia vain 12 % (kuka kaipaa Smaragd-risukoita?). Se maistuu aidolta ja autenttiselta, niin Wachaulta kuin vain mahdollista. Kombinaatio skagenin kanssa on täydellinen, mutta ilman ruokaa kirurgisen terävät hapot todella haastavat juojansa, kuten asiaan kuuluu.

Yhdessä Nikolaihofin Vom Steinin kanssa tässä on yksi parhaimpia maistamiani Federspiel-rieslingejä. Toisaalta tämä on suosikkini Wachaun luokituksista, joten kaippa tässä on vain yksi hienoimpia maistamiani Wachaun rieslingejä. Parhautta, vain kahdellakympillä.

Weingut Willi Bründlmayer Brut Rosé

Weingut Willi Bründlmayer Brut RoséBründlmayer tunnetaan ennen kaikkea rodukkaista rieslingeistään ja harvinaisen tyylikkäästi ikääntyvistä grüner veltlinereistään, mutta tämä arki-iltana synttärien kunniaksi korkattu puolikas pullo paljasti, että myös skumpan valmistus on todella vahvasti hanskassa. Helppo olisi sutkauttaa jotain ”vapise samppanja!”-tyylistä, mutta eipähän tuota kuplajuomien juggernauttia ole uhkaamassa mikään tai kukaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Avoimin mielin kuplajuomiaan metsästävät harrastajat kuitenkin löytävät täältä hyvää vastinetta rahoilleen. En ole tästä lopputuloksesta mitenkään yllättynyt, sillä tämä tuottaja tuntuu kaiken kaikkiaan olevan tasalaatuisuuden perikuva – ja kyse on siis erittäin korkeasta laatutasosta.

Kovin syvällisiä speksejä eivät tuottajan sivut tarjoa, mutta viini on Pinot Noirin, Zweigeltin ja Sankt Laurentin sekoite. Tämä yllättää sikäli, että viinin painottomuuden ja raikkauden pohjalta olisi todella helppo veikata sen sisältävän pääasiassa valkoisten rypäleiden mehua.

Heinäkuussa 2014 korkinvaihdon kokeneella viinillä on kauniin vaalea lohenpunainen väri. Mansikan, vadelman ja persikan väritteinen tuoksu on kutsuva ja lempeä, tuoden mieleen Provencen roséet. Ajan myötä tuoksun hedelmä ottaa niin ikään herkullisen, hieman marmeladimaisemman muodon ja tuo framille klassista hiivan aromia.

Keskikokoisen, kermaisen kuohun alta paljastuu kuiva ja kepeä, mutta kohtuullisen viinillinen makumaailma. Hyvästä hapokkuudesta huolimatta viinin tekstuuri on huomattavan suuta hellivä. Meininki on tavallaan samppanjamaista ja tavallaan ihan omanlaistaan. Hedelmä on paljolti tuoksun kaltaista, joskin sisältäen myös kirsikkaa. Kokonaisuutena viini on kenties yllättävän kepeä ja kiltti, mutta kuitenkin erittäin elegantti ja ryhdikäs. Avokki kommentoi sen maistuvan ”hyvin tehdyltä”, mikä kieltämättä on osuva kuvaus.

Bründlmayerin Brut Rosé ei ole sen koommin flikkojen picnic-skumppa kuin ruokaa vaativa punaviini kuplilla à la moni punaisten rypäleiden rosé-samppanja (etenkin, muttei ainoastaan saignee-menetelmän tuotokset). Juotavuus on erittäin kova sellaisenaan, mutta myös Kluuvin Pizzariumista haettujen moninaisten pizzapalasien kyljessä. Paras liitto syntyi munakoisoa, parmesaania ja pecorinoa sisältävän Parmigianan kanssa.

Tutustuessani tähän viiniin teoriatasolla päädyin pitkästä aikaa jenkkiläisen viinimaahantuojan Terry Theisen vuosittaisten katalogien pariin. Toki on otettava huomioon, että mies pyrkii myymään katalogin tuotteita, mutta tämänkin tiedostaen nämä pdf-tiedostot ovat ainakin tälle viininörtille nannaa. Erityisesti näkemykset Itävallan kolmesta punaisesta lajikkeesta olivat erittäin hyvää luettavaa. Suosittelen.

2013 Claus Preisinger Heideboden

2013 Claus Preisinger HeidebodenEdellisestä postauksesta on vierähtänyt hyvä tovi. Erittäin reissuvoittoisella neliviikkoisella lomalla ei toki halunnut tuhlata aikaa näppäimistön naputteluun, mutta ei kyllä kotiin paluun jälkeenkään ole ollut havaittavissa varsinaista paloa asiaan. Eilisillan punkku oli kuitenkin sen verran kiva yksilö, että on aika pistää stoppi tauolle.

Innsbruckin Wein & Co -viinikauppaketjun toimipiste tarjosi paljon kaikkea kivaa, ennen kaikkea oletettavasti superhapokkaiden valkoisten rintamalla. Viinikaapin sisäisen tasapainon säilyttämiseksi halusin kuitenkin ostaa myös muutamia punaisia, minkä vuoksi muutaman oman valinnan lisäksi päätin hakea konsultaatiota henkilökunnalta. Mainittuani pitäneeni Beck Heideboden -punkerosta pari vuotta aiemmin hurjan paljon sain vahvan suosituksen samannimiselle, mutta toisen tuottajan tuottamalle viinille. Nimen konkreettisesta merkityksestä on varsin vaikea löytää tietoa nopealla googlailulla; tämä versio sisältää paikallisten Zweigeltin (50 %) ja Blaufränkischin (30 %) lisäksi Merlot’ta. Yhtenäisestä alueesta lienee joka tapauksessa kyse.

Tuoksu on miellyttävän kuiva ja yrttinen. Vadelmaista ja kirsikkaista hedelmää löytyy reippaasti, mutta lisäksi tarjolla on vegetaalisia ja jopa ratatouillemaisia vivahteita, tuoden mieleen kuvitteellisen Loiren Cab Francin ja Rhônen Syrah’n yhdistelmän.

Suussa viini on mahdottoman mehukas, ryhdikäs ja tiivis, kera lempeästi tarraavien tanniinien ja tuntuvien happojen. Hedelmä on erittäin freesiä ja meininki yleisesti passelin energistä. Maussa on reilusti kypsää marjaisuutta, mutta myös (arvatenkin) Zweigeltin tuottamaa lihalientä ja hieman Blaufränkischin mausteisuutta. Välillä tuntuu lieviä viitteitä alkoholista (13.9 %), loppupeleissä paketin kuitenkin pysyessä hyvin kasassa. Tammea ei löydy yli vuoden kestäneestä tynnyrikypsytyksestä huolimatta, eli lienevät olleet käytettyä laatua.

Tämä kolmas (muistaakseni) vastaani tullut Heideboden on aiempien lailla tasapainoinen ja skarppi tapaus, joka toimi ihanteellisesti ankankoipiconfit’n kanssa, freesaten hyvin rasvaisten haarukallisten välillä. Nuorekkaalla viinillä tuntuu olevan palaset kohdillaan jopa kypsytystä varten, mutta uskoisin sen olevan puhtaasti makuasia, josko viini tästä enää paranee. Omaan suuhuni tämän sortin viinit edustavat Itävallan punkkutuotantoa parhaimmillaan, Bordeaux-blendien ystävät ja tuottajat saattavat olla eri mieltä.