Viikko viineinä

2008 A.J. Adam Hofberg Riesling Kabinett

2008 A.J. Adam Hofberg Riesling Kabinett

Suhteellisen vilkas oli mennyt viikko, mutta hyvien viinien sippailuun löytyi kuitenkin aikaa kotona ja ravintolassa. Tämä moselilainen oli siitä epätavallinen tapaus, että pullo korkattiin tiistaina tarkoituksenamme ottaa lasillinen mielen niin tehdessä tulevina päivinä. Erinäisistä syistä johtuen viiniä löytyi pullosta vielä sunnuntai-iltana, mikä monelle viinille tarkoittaisi viemärikohtaloa.

Hofbergin tuoksu on melkoinen hedelmäsalaatti: nokkaan nousevien hedelmäaromien kirjo on hurjan laaja ja kypsyys sitä luokkaa, että voin kuvitella mielessäni hedelmien sulavan itsestään herkulliseksi mehuksi. Selkeimpinä aromeina löytyy mehevää vihreää omenaa sekä kirpeää, lähes suolaista sitrushedelmää, mutta jalohometta ei onneksi lainkaan. Hentoa hunajaa sekä vähemmän hentoa kalkkikiveä on myös tarjolla.

Suutuntuma on yllättävän paksu ja tiivis, mutta myös selkeäpiirteinen ja ryhdikäs. Makean kirpeä maku on todella eläväinen ja energinen, päättyen kuivaan, suuta supistavaan lopetukseen. Viini ei ole samalla tapaa alleviivatun kivinen kuin moni diggailemani Kabinett, mutta sen persikankivimäisellä ja yuzuhedelmäisellä makumaailmalla on kyllä meriittinsä. Ensimmäisinä päivinä Hofberg on melko tiukka ja hiukan hermostuneen tuntuinen, menettäen pisteitä dokabiliteetin osalta. En osaa nimetä siitä mitään varsinaisesti negatiivista aspektia, mutta se ei vain katoa lasista siihen tahtiin kuin voisi odottaa.

Sen sijaan viisi päivää avaamisesta viini tarjoaa mielenkiintoisen kontrastin aiempaan, ollen yhä aivan yhtä lailla elossa, mutta kuitenkin selkeästi muuttunut. Tuoksu ei enää koreile kypsällä hedelmällä, vaan kukkaisilla, kivisillä ja mausteisilla aromeilla. Selkeää vaniljaa on löydettävissä sekä häivähdys petrolia. Maku ei ole muuttunut lainkaan yhtä radikaalisti, mitä nyt ehkä kuivahtanut hiukan, mutta viini on päässyt kireydestään ja sen myötä muuttunut huomattavasti herkullisemmaksi. Viini on nyt lähes painottoman kevyt ja maku jatkuu hyvin pitkään, ollen lopussa suuta kostuttavan kirpeä. Selvähän se, että viimeinen lasillinen haihtui aivan silmänräpäyksessä. Jotain spesiaalia täytettä nämä Adamit sisältävät, sillä suurin osa vastaavista moselilaisistakin tuppaa hiipumaan näin pitkän ajan sisään korkkaamisesta. Epäilemättä tämäkin viini olisi ansainnut levätä kellarissa vielä useita vuosia.

N.V. Bereche et Fils Champagne Brut Réserve

N.V. Bereche et Fils Champagne Brut Réserve

IMG_5570

Torstai-iltana olimme kaavailleet menevämme Careliaan fiilistelemään Piemonte-viikkoja, mutta avokki valitteli kotiin tullessaan väsymystä siihen malliin, että oli parempi haudata suunnitelmat. Näin kuitenkin parhaaksi hyvittää tämän takaiskun itselleni, joten ehdotin iltaa pizzan ja samppanjan parissa kotona. Sain yllättäen vihreän valon, joten iskin välittömästi pullon cooleriin ja vedin kokkihatun päähän.

IMG_5573

Itse viini on siis 2010 vuosikertaan perustuva, aika tasainen kolmen normilajikkeen sekoitus, joka on osittain käynyt tammessa ja käytetty villihiivoilla. Sakanpoiston jälkeistä pullokypsytystä on ehtinyt jatkua jo reilun vuoden verran, mikä ei varmastikaan ole ollut pahitteeksi näin nuorelle viinille.

Viinillä on keskivertoa tummempi väri, joka on jossain määrin kuparin sävytteinen. Tuoksu on hurmaavan harmoninen, sisältäen kypsää punaista omenaa, murskattua simpukkaa, paahtoleipää sekä leivontamausteita kuten kardemummaa ja vaniljaa, jotka tuntuvat voimistuvan ajan myötä yhä hallitsevimmiksi. En kutsuisi tuoksua uskomattoman kompleksiseksi, mutta se on herkullisuudessaan ja syvyydessään syötävän hyvä.

Lempeä, suunmukainen kuohu paljastaa taas kerran hyvin viinimäisen suutuntuman, josta ei puutu rakennetta. Melkoisen kookas viini on kyseessä, ja silti todella freesi, ytimekäs ja tasapainoinen. Rypälekoostumuksesta huolimatta saan tästä vahvoja Blanc de Noirs -viboja. Hedelmä ei ole mitenkään ykkösjuttu, vaan makua leimaavat selkeästi enemmässä määrin mausteisuus ja mineraalisuus. 8 g/l jäännössokeri on täydellinen, eli makeuden tuntua ei ole, mutta toisaalta viini on varsin hellä hyvistä hapoistakin huolimatta. Hieman happamuutta löytyy pitkästä, napakasta jälkimausta, mutta se tuo vain lisää kokonaisuuteen. Kaikkinensa oikein nautinnollinen ja hurjan ruokaystävällinen (ei välttämättä pizzamme paras kaveri tosin) viljelijäsamppanja, joka painii ihan toisessa luokassa kuin mitä sen hinta antaisi ymmärtää.

IMG_5575

Em. viini oli muuten hankittu Epernayn legendaarisesta La Cave Salvatori -viiniliikkeestä. Jokaisen Champagnessa matkaavan kannattaa ehdottomasti tehdä visiitti tähän iäkkään korsikalaisrouvan vuosikymmeniä pyörittämään putiikkiin, jossa lienee Cave des Fillesin ohella alueen pienimmät katteet.

2013 Lammershoek Pinotage CellarFoot Sink the Pink Pinotage

2013 Lammershoek Pinotage CellarFoot Sink the Pink Pinotage

Viikonloppuna tuli tehtyä omalla kohdallani jo kolmas visiitti Chef & Sommelier’hen. Pureutumatta sen syvemmälle ruokasosastoon tarjolla oli taas hienoja oivalluksia ja herkullisia, puhtaita makuja. Tämän ollessa kuitenkin viiniblogi on alku-, väli- ja pääruokien todella mielenkiintoisista viineistä pakko mainita useampi sananen.

Aluksi oli tarjolla hanhicarpacciota, mikä ei välttämättä olisi ollut viileähkönä tarjoiltuna hillittyine makuineen kaikista helpoin viinin kumppani. Sommelier olikin vetäissyt melkoisen ässän hihastaan valitessaan juomaksi Pinotagesta tuotetun alkuviinin, joka lienee ainut lajiaan maailmassa. Todellakin jotain aivan muuta kuin Alkon Pinotaget, tämä matala-alkoholinen, suodattamatta sameaksi jätetty viini pursuaa huikean kirkasta punaista hedelmää ja siinä samassa puhdasta elämäniloa. Lähimmät pöydässä istuvat löytävät tuoksusta Camparia, mitä itse en ehkä allekirjoita.

Yhdistelmä alkuruuan kanssa on timanttinen, mutta huomaan nauttivani viinistä vähintään yhtä paljon ilman ruokaa. Maku on kuin premium-tason artesaanikarpalomehulla, toisin sanoen kypsän kirpeähkö, eli juotavuus on millä tahansa mittarilla huippukorkea. Tätä juodessa ei tosiaan tule mieleen ”tyypilliset” Pinotagen attribuutit, vaan lähimmät yhtymäkohdat löytyvät kepeistä laatu-Bojoista, mikä ei tosin ole millään tapaa originelli johtopäätös. Viini ei ollut pöytämme ympärillä aivan universaali hitti, osan ruokalijoista selkeästi ollessa hieman ymmällään, mutta itse taidan olla juuri oikeaa demokratiaa tälle personaaliselle juomalle.

2012 Causse Marines Gaillac Les Greilles

2012 Causse Marines Gaillac Les Greilles

Väliruuan virkaa toimittaneen kaskinauriin ja aivan samoissa määrin maanläheisen kuha-pääruuan kumppaniksi laseihin ilmestyi taas jotain eksoottista, tällä kertaa Mauzac-Muscadelle-blendi lounais-Ranskasta. Alkuviini myöskin, kotoisin Gaillacin alueelta. Jos rehellisiä ollaan, niin minun ei ole helppoa diggailla täysillä tämänkaltaista neutraalihedelmäistä viiniä, jolla ei ole suosikkivalkkarieni usein tyypillistä leikkaavaa hapokkuutta. Toisaalta ei tarvinnut kuin maistaa viiniä nauttimiemme ruokien kanssa tajutakseen, miksi juuri tämä oli valittu tarjolle.

Viinistä itsestään löytyy juuri passelissa määrin tietynlaista juureksisuutta kompatakseen ruokia ja liian runsas hedelmäisyys todennäköisesti vain tuntuisi irralliselta yhdistelmässä. Samalla kumpaisessakaan annoksessa ei ollut oikeastaan mitään, mikä kaipaisi viiniltä terävää hapokkuutta. Yhdistelmä toimi siis molempien safkojen osalta hyvin ja itse viini sellaisenaan maisteltuna aukesi kyllä aika hyvin pikkuhiljaa, noin ajatuksen tasolla siis. Sen hennon rypälemäinen maku ei tosissaan kosiskele, mutta ei toisaalta myöskään jätä lainkaan kylmäksi. Vaikkei tuntuvaa hapokkuutta ole, ei viini myöskään maistu veltolta tai raskaalta. Hyvä ruokaviini siis ja yhtä lailla mielenkiintoinen kokemuksena.

Pikaiset

Viime päivinä on taas tullut nautittua viinejä, joille ei syystä tai toisesta ole tarvetta omistaa omaa blogipostausta. Pääosin tämä tarkoittaa viinejä, joita en ole sortunut sen kummemmin analysoimaan, mutta samaan joukkoon mahtuvat myös viinit, joista en juuri välittänyt.

Itävallan kovimmasta tai toiseksi kovimmasta (riippuu keneltä kysyy) valkoviinirypäleestä, Grüner Veltlineristä, tuotetaan kaikkea huokeista arkiviineistä tyylikkäästi ikääntyviin huippuviineihin. Meinklang kuuluu niin hintansa kuin tyylinsäkin puolesta ensimmäiseen kategoriaan.

Vaikka viini tuleekin hippileiriltä, on se silti varsin mainio kevyemmän osaston yleisvalkkari, joka sopi serrano-mozzarella-lätyn kylkeen ihan kelvollisesti. Täydellisestä yhdistelmästä ei tarvi puhua, mutta Meinklang on silti hyvine happoineen raikas, tasapainoinen ja tarpeeksi mielenkiintoinen makumaailmaltaan miellyttämään nirppanokkaisempaakin viinisieppoa.

Laadukkaat jalohomeiset viinit sijoittuvat yleensä Alkossa hintaluokkaan 20 €-, joten alle 12 euron hinnalla odotukset eivät ole korkealla, mutta tuote on kuitenkin testattava. Kyseinen viini on 75 % Chenin Blanc – 25 % Weisser (!) Riesling -sekoitus, ja kuvauksen mukaan ”yli 60 % rypäleistä oli jalohomeisia”.

Neljän hengen jakaessa puolikkaan pullon ei yhteen lasiin kaadu paljoa viiniä. Lisäksi näistä todella makeista viineistä on vaikea olla pitämättä. Mojova pläjäys tutti frutti-hedelmää (ja jalohometta/hunajaa, you name it) ei voi maistua pahalta suussa. 9.6g/l hapot eivät kuitenkaan omassa suussani tuntuneet juurikaan. Esimerkiksi saksalaiset rieslingit osoittavat, että edes järkyttävän makean viinin ei tarvitse välttämättä maistua raskaalta, mutta tämä geneerisesti nimetty viini kuitenkin on jossain määrin raskas mielestäni. Hinta ja viinin nuori ikä huomioon ottaen kuitenkin ihan ok tahmea viini, kai.

13 euroa normikokoisesta pullosta Baroloa? Tallinnassa tämäkin on mahdollista. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä…tai no, enpä tiedä kuulostaako se edes niin kauhean hyvältä. Ostin silti.

Väriltään viini on sentään asiaankuuluvan ohut, tumma tiilenpunainen. Kirsikan ja tervan hallitsema, mansikan ja toffeisen tammen värittämä tuoksu ei sekään ole luotaansa työntävän paha. Perinteisen nebbiolomaisesti maku on keskitäyteläinen ja melko kuiva. So far so good.

Rakenne ei kuitenkaan ole enää sitä, mitä toivoisi. Tanniineja on hiukan, mutta ne eivät millään ota kunnollista otetta paletista. Happoja on vielä heikommin ja viini maistuu kömpelöltä ja hiukan tunkkaiselta. Alussa ja keskivaiheilla on ihan semilaadukasta punaista hedelmää, mutta jälkimakuun saavuttaessa kokonaisuus hajoaa käsiin pahemman kerran.

Viinissä on kyllä useita nebbiolon tunnuspiirteitä, mutta rakenteellisesti (ja monilla muilla mittareilla) se jää todella pahasti jälkeen jo esimerkiksi Produttori del Barbarescon perus-nebbiolosta, saati sitten kunnollisista Baroloista. Kaikesta mollaamisesta huolimatta silti juotavissa oleva viini, jonka pahimmat virheet jäävät jossain määrin piiloon sapuskan kanssa nautittaessa.

Viini ja odotukset

Suomen paras englanninkielinen viiniblogi puski ulos hiljattain varsin ajatuksia herättävän postauksen. Tiivistettynä kyse oli viinistä, jonka kirjoittaja oli yllättäen saanut kanta-asiakkaaltaan. Vaikka viini oli tyyliltään juuri sellainen uuden maailman tekemällä tehty konsentraatiopommi, joita kirjoittaja tapaa mollata, ei hän voinut olla pitämättä viinistä kontekstista johtuen.

Postausta lukiessani en ajatellut asiaa sen syvällisemmin, mutta myöhemmin tajusin, että koen itsekin enemmän tai vähemmän samanlaisia fiiliksiä viinien suhteen silloin tällöin. Viiniä kohtaan voi olla latautunut hyvinkin paljon odotuksia ja toiveita eri syistä johtuen, ja jossain tapauksissa näiden vaikutus voi olla niin suuri, että viiniä ei tule täysin maisteltua sillä ”omalla makuaistilla”.

Edellä mainitun tapauksen mukaisesti toiselta ihmiseltä lahjana saadun, erityisesti arvokkaamman viinin toivoo olevan hyvä, vaikka olettaisikin viinin sopivan huonosti omaan makuun. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä ainoa skenaario, jossa odotukset pelaavat suurta roolia.

Toinen vastaavanlainen tilanne voisi olla, kun odotukset viiniä kohtaan ovat syntyneet muiden hehkutuksesta. Pakko myöntää, että olen joskus tuntenut painetta tykätä viinistä vain siksi, että sitä on kehuttu niin laajalti mediassa ja ympäri nettiä. Nämä tapaukset ovat kuitenkin useimmiten liittyneet viineihin, joiden tyyliin en ole perehtynyt tarpeeksi syvällisesti etukäteen. Oman maun kehittyminen ja selkeytyminen epäilemättä helpottaa viinien ”rehellistä” arviointia.

Tässä pari tapausta, joissa odotukset ovat pelanneet epätavallisen suurta roolia viiniä maistellessa:

1. 2008 Bellingham Chenin Blanc ’The Bernard Series’ Old Vine Chenin Blanc

Chenin blanc on yksi Alkon heikoiten edustetuista rypälelajikkeista. Tämä viini sai saavuttuaan valikoimaan nopeasti lähes yksimielistä hehkutusta niin netissä kuin lehdistössä. Viini ei ollut tyyliltään lähellekään omaan makuuni vetoava, mutta kuitenkin tunsin tiedostamatonta painetta löytää siitä hyviä ominaisuuksia. Minulla oli myöskin vähän aiempia kokemuksia lajikkeesta, joten vertailupohjaa oli heikonlaisesti.

Myöhemmin tämän vuoden kesällä pääsin pariin otteeseen maistamaan mahtavaa loirelaista Chenin blancia, jonka pohjalta loin mielikuvan siitä, miltä hyvä Chenin maistuu. Jos nyt maistaisin Bellinghamia uudelleen, tuomitsisin sen varmaankin varsin vaivatta raskaaksi ja liian työstetyksi.

2. N.V. Bonnaire Champagne Blanc de Blancs Brut Grand Cru Non Dosé

Edellisvuoden joululahjana avokilta saatu pullo oli sinänsä erittäin mieluinen lahja ajatuksen tasolla. Toisaalta suurin osa viininkulutuksestani tapahtuu kotona lahjanantajan seurassa, joka tietää minut keskivertoa kriittisemmäksi viininjuojaksi, mikä sai todella toivomaan, että kyseessä olisi hyvä viini.

Kahdeksan kuukautta tulikin kerättyä rohkeutta, kunnes pullo lopulta aukesi. Luojalle kiitos, viini oli varsin miellyttävä tuttavuus, jota pystyin rehellisesti kehumaan crème ninonin äärellä. Tässä tapauksessa en usko, että olisin ulkoisten paineiden takia maistanut kuitenkaan viiniä eri tavalla kuin neutraalimmissa olosuhteissa.