Sixtyone

rafla

Menneenä viikonloppuna tuli juhlistettua avokin kolmekymppisiä pienen Lontoo-visiitin muodossa. Kliseistä kuvapostausta reissusta saattaa olla luvassa, mutta sitä ennen on pakollista vääntää tekstiä lauantai-illan syömingeistä, sillä kokemus oli yksi viime vuosien parhaita.

#Sixtyone on vasta parin kuukauden ajan Lontoon Mayfairissa majaa pitänyt ravintola. Kaupunginosa on tunnettu kaikesta mahdollisesta ökystä, mutta ravintola oli lyhyessä ajassa luonut nimeä ennen kaikkea loistavan hintalaatusuhteensa johdosta. Niin tiloista, ruuasta kuin palvelustakin käy kuitenkin välittömästi ilmi, että tavoitteet ovat korkealla. Meininki on puhdasta ranskalaista fine diningia, kuitenkin pääraaka-aineita syvästi kunnioittaen.

Harmillisesti pääsin eroon salamankäyttökammostani vasta puolessa välissä iltaa, joten joudun turvautumaan osittain ravintolan sivuilta lainattuihin kuviin. Kuvaajantaitoni huomioiden tämä kuitenkin tuskin on kovin negatiivinen asia loppupeleissä.

restaurant17

Sixtyonella on suhteellisen upscale sisustus, mutta illastaessamme valaistus oli laitettu minimiin, jonka johdosta jouduin tosiaan miettimään suhtautumistani salaman käyttöön.

menu

Nauttiessamme alkumaljana Pierre Bretonin kuohuvaa La Dilettante Vouvrayta – joka muuten oli aikas mainio vaihtoehto samppanjalle – silmäilimme hetken à la carte -listaa, mutta maistelumenu kuulosti sen verran herkulliselta, että päätös oli helppo. Palvelun laatu tuli ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun sommelier saapui pöytämme äärelle varmistamaan päätöksemme ruokaviinin suhteen. Informaatioarvoltaan minimaalinen viinilista ei sitä ollut paljastanut, mutta aluksi tilaamamme René Murén riesling ei aavistuksen makeahkona olisi kenties ollut aivan ihanteellinen valinta. Lyhyen neuvottelun tuloksena päädyimme puteliin Domaine Gressier’n Pinot Blanc Kritt -viiniä. Valinta oli hyvä, sillä keskivertolinjasta poiketen tämä PB oli ryhdikäs, mineraalinen ja suhteellisen intensiivinen, ja täten oivallinen huuhtoja useimmille ruuille.

Ravintolan viinilista on kooltaan järkevä ja hyvin laadukas. Laseittain myytäviä laatuviinejä on kohtuullinen määrä ja pulloissa löytyy järkihintaisia vaihtoehtoja moneen lähtöön. Pullovalikoimasta löytyy lukuisia erittäin mielenkiintoisia tapauksia, erikoisuutena ravintolan nimen mukaisesti liuta vuoden 1961 huippuviinejä. Pääpaino listalla on tietysti eurooppalaisissa ja erityisesti ranskalaisissa viineissä.

bread01

Ravintolan leivät kermaisen levitteen pistivät syömingit käyntiin. Erikoisuutena oli ruis-/sekaleipä, joka sisälsi paikallisesti yleistä, mutta Suomessa tuntematonta (?) Marmite-tahnaa.

soup011

Ainoana poikkeuksena räpsäisemääni kuvaan maistelumenulapusta oli ensimmäisenä annoksena tarjolla sinisimpukkaa, ”valkosuklaajäätelöä” sekä jonkinmoista piirakkaa. Päälle kaadettiin vielä velouté-lientä, joten lopputuloksena oli todella herkullinen ja mielenkiintoinen soppa, erityisesti kiitos valkosuklaakomponentin.

Seuraava ruokalaji, jänistä, katajanmarjaa, luumua ja Armagnacia (ei kuvaa), jatkoi samaa korkealaatuista linjaa. Mainittakoon, että avokilla ei entisenä kaninomistajana ollut vaikeuksia nauttia tästä annoksesta, jossa yllättävät lisukkeet tukivat hienosti pääraaka-aineen herkkää makua.

glenlivet

Glenlivetin vesi yhdisteli tyylikkäästi hedelmien, kukkien ja vaniljan makuja hentoon savuisuuteen.

cod

Kolmas ruokalaji oli viidestä loistavasta annoksesta kenties paras. Jokainen ruokailija sai eteensä mustan padan, joka sisälsi täydellisesti paistettua turskaa, garbure-keiton mukaisia kasviksia sekä alsacelaista pekonia. Mahtavaa, että pekonikaan ei ole vain pekonia. Oma mielikuvitukseni ei kykene alkuunkaan kuvailemaan, kuinka tajuttoman herkullinen annos tämä oli. Kasvikset olivat kypsyydeltään mahtavan napakoita ja makua oli niiiiiiin paljon, että meinasin purskahtaa itkuun.

duck

Niin sanottuna pääruokana tuotiin eteemme moderni versiointi appelsiiniankasta. Oheen sai jokainen ruokailija vielä pienet kipot appelsiinikompottia sekä kermaista, mutta freesiä perunasalaattilisuketta. Lautasella oli lihan lisäksi ainakin appelsiininkuorta, sienipiirasta sekä paistolientä. Lihan kypsyysaste oli – tietysti – täydellinen.

meringue

Jälkiruokana oli sitruunamarenkitorttua raikkaan sorbetin ja jo unohdetun ruskean (luumu ehkä?) mönjän kera. Niin ikään miellyttävän kevyt ja raikas annos, joka varmisti, ettei menun jäljiltä ollut lainkaan ähky olo, joskaan ei missään nimessä myöskään nälkäinen.

kakku

Avokille keittiö oli valmistanut vielä suklaisen yllätyskakkupalan, jonka päällä oli pähkinää ja macaroneja. Herkullista, jos ehkä tässä vaiheessa jo hiukan liian täyttävää yksin nautittavaksi. Onneksi apu oli lähellä!

Sen lisäksi, että ruoka oli todella hyvää olivat annokset oivaltavia ja hienosti esille laitettuja. Palvelu oli todella ammattimaista, mutta henkilökunnasta paistoi myös kiireettömyys ja rentous, sillä useampaan kertaan annoksien välillä jäi joku heittämään kanssamme läppää milloin mistäkin aiheesta. Konsultoituani sommelier’ta tavoilleni uskollisesti viinilistan vaihtoehdoista tuli ilmi innostuksemme samppanjaa kohtaa, jolloin sommelier kertoi olevansa kotoisin Epernaysta. Tästä jatkui keskustelu aina vahvassa nousukiidossa oleviin pientuottajiin sekä Lontoon viinibaaritarjontaan.

£45 hinta näin korkealuokkaisesta viiden ruokalajin maistelumenusta olisi missäpäin sivistynyttä maailmaa tahansa loistava, mutta kun otetaan huomioon ravintolan sijainti kalliilla alueella kalliissa kaupungissa, niin olen ymmälläni. Lontoon ravintolatarjonnassa riittää valinnanvaraa, mutta parempaa hintalaatusuhdetta sekä parempaa yleistä kokemusta on vaikea kuvitella löytävänsä. Kun suuntaan seuraavan kerran Lontooseen ei ole epäilystä, minne teen pöytävarauksen.

2009 Ridgeview Cavendish

2009 Ridgeview Cavendish

 

Avokki käväisi vuoden 2012 keväällä polttareissa Englannissa ja normaalien hyvien tapojen mukaisesti tiedusteli toiveitani mahdollisten tuliaisten osalta. Nautintojuomaharrastajan näkökulmastani selkeitä vaihtoehtoja oli luonnollisesti tasan kaksi: single malt -viski ja englantilainen kuohuviini. Nautin hyvästä viskistä siinä missä kuka tahansa, mutta jos asiaa tuumii yleisen saatavuuden kannalta, niin ratkaisu on harvinaisen selvä. Pyysin siis nuuskimaan lentokentän tax freessa paikallisten skumppapullojen tarjontaa, mielessäni siintäen paikallisten kärkinimien kuten Ridgeview, Camel Valley ja Nyetimber tuotteet, joita tässä kylmässä, etäisessä valtakunnassa niin vähän näkee.

Tyhjin käsin ei avokki joutunut palaamaan, mutta ironisesti ainoa mainitsemaani kategoriaa edustanut pullo lentokentällä oli se tasan sama viini, joka Alkolla oli sillä erää valikoimassa (sattumoisin sama pullo on myös tällä hetkellä Alkon valikoimissa, tosin eri vuosikerralla). En tietenkään ollut pettynyt, mutta toki olisin ollut vielä innostuneempi jostain täysin uudesta tuttavuudesta. Joka tapauksessa vinkku ehti yli vuoden päivät rauhoittua lentomatkan aiheuttamasta shokista, kunnes vihdoin päätimme sen korkata.

Viinillä on keskivertoa tummempi, kuparinsävytteinen väri. Mineraalinen, lähes suolainen tuoksu ei ole tavattoman syvä tai syvällinen, tarjoten kuitenkin puhtaita ja miellyttäviä kypsän omenan ja sitrushedelmien aromeja sekä mielenkiintoista ruosteisuutta. Cellartrackerissa moni mainitsee löytäneensä tuoksusta samppanjalle tyypillistä paahtoleipää ja/tai pähkinää, mitä itse en voi allekirjoittaa.

Mousse on tiheä, runsas ja lempeä. Sen hiivuttua paljastuu yllättävänkin jämäkkä, viinillinen suutuntuma, millaista en välttämättä osannut odottaa niin ikään CT:n kommenttien perusteella. Makuprofiili on melkoisen rehevä ja ilmaisuvoimainen, sisältäen hyvinkin kypsää punaista omenaa, mausteita sekä kolaa, sävytettynä sitruksisilla vivahteilla. 44 % Chardonnayn osuudesta huolimatta viinissä on mielestäni selkeästi eniten framilla punaiset rypäleet. Yhtä kaikki, maku on varsin puhdas, suuntäytteinen ja pitkäkestoinen.

En ole varma tämän vuosikerran dosagesta, mutta se tuntuu vähän korkeahkolta. Varsinkin kun hedelmä on näin kypsää, pärjäisi helposti vähemmällä kuin Alkon 2010-vuosikerralle ilmoittama 11 g/l. Tästäkin huolimatta Cavendish on ihan mukiinmenevä pakkaus – happoja sentään on riittämiin – ja toimii passelisti sekä sellaisenaan että jauhoissa pyöritellyn, reippaassa voissa paistetun ahvenen kumppanina.

Vertailua samppanjoihin ei voi välttää ja Cavendish suhteutuu laadullisesti hyvin saman hintaluokan etelänaapureihin. Toinen asia on sitten tyyliseikat, eli minkä tyyliselle kuplajuomalle kukin lämpeää. Itse en ole mikään suuri mainstream NV-samppanjoiden fani, joten ei tule yllätyksenä, että Cavendish ei varsinaisesti saa sydäntäni hakkaamaan. Tasokas, hyvin tehty skumppa ja varteenotettava vaihtoehto Alkon vakiosamppanjoille, mikäli sellaisista innostuu.

Young’s Special London Ale

Tähän mennessä blogi on käsitellut vain ja ainoastaan viinejä. Tämä on luonnollista, koska viineistä kirjoittaminen oli alusta asti syy blogin aloittamiselle, ja blogin nimi syntyi lähinnä hetken mielijohteesta. Elämässä on kuitenkin oltava muutakin kuin vain viinit, joten tällä kertaa maistellaan olutta. Läpät läppinä, mutta siinä missä viinejä tulee harrasteltua, tulee oluita puhtaasti nautiskeltua. Matka alkoi tietysti ihanista suomalaisista massalagereista jatkuen sitten mm. vehnäoluilla, mutta viime aikoina on yksi suosikeista ollut brittiläinen Fuller’s ESB. Samassa hengessä handelista tarttui mukaan uudehko Young’s Special London Ale,  eli myöskin brittiläinen bitteri-tyylinen olut. Mainittakoon vielä, ettei minulla juurikaan ole hajua saati kokemusta oluiden arvioinnista. Sama se, pidän oluesta ja se riittäköön.

Väri on brittioluille tyypillinen kuparinruskea(?). Ammoisina aikoina jo tämä oli minulle peruslagerin juojana turnoff, harmi näin jälkeenpäin ajateltuna. Upea tuoksu on kirpeän hedelmäinen tuoden mieleen jonkun lapsuudesta tutun irtokarkin. Vaikeaa pukea sanoiksi millaiset kiksit irtoaa, kun oluen tuoksu luo tämmöiset mielleyhtymät. Suutuntuma on yllättävän pehmeä, tarjoten varsin moninaisen makumaailman. Hedelmäisyys on mukana maussa, mutta tällä kertaa vain yhtenä komponenttina. Voisin vannoa maistavani pientä leipämäisyytta, mikä suuremmissa määrin olisi mielestäni negatiivinen asia, mutta vivahteena selkeä plussa. Katkeroa löytyy, mutta ei tämä mielestäni kovin haastava olut ole. Missään nimessä tästä ei jää samalla tavalla rutikuiva jälkimaku kuin monen muun voimakkaasti humaloidun oluen kohdalla, kiitos ehkä oluen varsin runsaan suutuntuman. Itse asiassa jälkimaku on monella tapaa varsin miellyttävä, maku viipyilee ja sen takia ei tule samantien pakottavaa tarvetta ottaa seuraavaa huikkaa. Toisaalta, on tämä sen verran hyvää ettei mitenkään ehdi kauaa lasissa vetistyä. Hinta on samaa tasoa kuin muissa ”erikoisoluissa”, eli kallista verrattuna lapin kultaan, mutta kyllähän näissä tuntuu varmemmin saavan rahalleen vastinetta kuin vaikkapa viineissä. Ei tämä em. Fuller’sin edelle mene, mutta hyvää tavaraa on ja en kieltäydy tarjottaessa.

Olutbloggausneitsyys tulee nyt menetettyä sikäli hyvään aikaan, että lähipäivinä alkaa kaiketi virrata monopolin hyllyille jouluoluita. Täysin monopolille tyypilliseen tapaan yksi näistä on tonttuetiketillä varustettu, hedelmäisen raikas antijouluolut La Chouffe, jota on kiva päästä maistelemaan sentään edes yhtenä vuodenaikana. Muitakin tulee varmasti testattua, kunhan alkoholiprosentit pysyvät järkevissä rajoissa.