2006 Pierre Gonon St. Joseph

2006 Pierre Gonon St. JosephKulunut viikonloppu oli vuoden parhaimpia vapaaottelufanin vinkkelistä, joten oli pelkkää plussaa, että lauantaina tuli pihvien huuhtojaksi korkattua timanttinen punaviini. Siinä määrin perusteelliset sepostukset tuottajasta on löydettävissä toisesta kotimaisesta blogista – josta itse asiassa inspiraatio koko pullon hankintaan aikoinaan tuli – että olisi turhaa uhrata aikaa ja vaivaa tässä samaan. Sanottakoon, että tietynlaista kulttimainetta Pierre Gonon nauttii ja sijoittuu tyylillisesti sinne perinteisimpään reunaan.

Pohjois-Rhônen Syrah on spesiaali viinityyli, josta omaan makuuni parhaimmillaan löytyy ainutlaatuista lihaisuutta (niin rakenteellista kuin aromillista) ja eläimellisyyttä. Tämä syvä, tummanpunainen viini ei varsinaisesti omaa noita ominaisuuksia, mutta on silti lajinsa hieno edustaja.

Gononin St. Joseph tuoksuu siltä kuin siinä uiskentelisi lukemattomia graniitin palasia. Lisäksi tarjolla on runsaasti kypsää, erittäin mehukasta karhunvatukkaista hedelmää, mustaa pippuria ja savua. Tuoksu on superintensiivistä lajia ja tummanpuhuvuudessaan hyvin kaunis. Se puhuttelee nuuhkijaansa.

Suussa viini on kaikkea muuta kuin massiivisen konsentroitunut, mutta silti sen onnistuu täyttää koko paletti ja napata se otteeseensa. Kliinisen siloitelluksi suutuntumaa ei voi kutsua, mutta karheimmat kulmat ovat jo ehtineet hioutua pois tai sitten niitä ei ole koskaan ollutkaan. Tumma hedelmä on tyyliltään kuivaa, mehukasta ja koukuttavan pureskeltavaa. Meininki on hyvin selkeäpiirteistä ja eloisaa; tämä viini on tehty juotavaksi eikä ihmeteltäväksi. Melko napakasti tarraavat tanniinit johtavat hieman bitteriseen jälkimakuun, mikä antaa ymmärtää, että noin viiden vuoden lisäkypsytys olisi viinille ehdottoman hyväksi. Varsin nautinnollinen ja makoisa Gononin St. Joseph silti nyt jo on. Kutkuttavan mausteisuuden ohella sen hedelmässä on tietynlainen metsäinen, jopa hieman villi viba, jonka koen varsin vastustamattomaksi.

Vaikka viini ei tyyliltään ole ihan sitä, mihin olen vuosien varrella muutamissa St. Josephin, Cornas’n, Côte-Rôtien ja Hermitagen viineissä ihastunut, on se silti tykkiä kamaa, jota kelpuuttaisin kaappiini koska vain lisää (ei kyllä mahtuisi, täynnä on). Meininki tuo paljolti mieleen sävyltään synkemmät ja vakavammat Beaujolais’n Cru-viinit, eikä kyseessä missään nimessä ole ensimmäinen kerta. Asiallinen tuttavuus, aina ihanasti periranskalaisen epäinformatiivista etikettiä myöten.

Robert Moncuit Champagne Grand Cru Blanc de Blancs Brut

Robert Moncuit Champagne Grand Cru Blanc de Blancs BrutSiinä missä Champagne itsessään on brändi kenelle tahansa viinejä nauttivalle tai nauttimattomalle, on Le Mesnil-sur-Oger brändi (ja erittäin vahva sellainen) jokaiselle samppanjoita vähänkin intohimoisemmin fiilistelevälle. Selityksiä ei yksinkertaisesti tarvita; nämä sanat etiketissä määrittelevät hyvin tarkasti, mitä on syytä odottaa.

Ensimmäinen nuuhkaisu vasta kaadetusta viinistä tuo aisteille runsaan tuulahduksen suolaista meri-ilmaa, mutta ei paljoakaan muuta. Kehitys on kuitenkin ripeää ja hyvinkin pian nokka erottaa jo runsaasti hedelmää, kuten persikkaa, omenaa ja mandariinia. Jos rehellisiä ollaan, niin nyt liikutaan jo vähän kyseenalaisen kypsissä sfääreissä, joskin terroir’n leima on kyllä yhä tallella. Sekundäärisissä aromeissa tarjolla on hieman paahtoleipää sekä häivähdys tammea (gulp!), mutta sakemaisen herkistä vivahteista on loppupeleissä vain kyse. Tuoksussa on havaittavissa tietynlaista hienoa eteerisyyttä ja aromit ovat kauttaaltaan puhtaita, joten plussan puolelle päästään vaivatta.

Vahva, pitkäkestoinen kuohu hivelee makuaistia, haastaen toki samalla. Alta paljastuva suutuntuma on tässä kontekstissa runsas ja paletinmukainen, mutta kuitenkin samalla tiivis ja jämäkkä. Vaikka hedelmä on taasen ideaalia kypsempää, leimaavat makua silti eniten mineraalisuus ja kalkki. Hapot eivät petä, jälkimaun ollessa bitterinen, putipuhdas ja ruokahalua alati ruokkiva. Tammi tuntuu taas lievästi -ymmärtääkseni 30 % viinistä on nähnyt jonkin verran puuta – mutta makukokemus on kuitenkin melko harmoninen, dokabiliteetti hyvä ja toimivuus sushin kanssa ainakin 9/10.

Lievä ristiriita kieltämättä on kypsän hedelmän ja keskiverron dosagen välillä. Mielestäni sokeria olisi voinut huoletta lisätä vähemmän ja lopputulos olisi todennäköisesti ollut vielä huomattavasti parempi, olematta lainkaan askeettinen. Näillä kuitenkin mennään ja 22 euron pullohinta huomioiden kyseessä on varsin passeli juoma, joka kannustaa nappaamaan talon muut viinit (erityisesti vastikään julkaistu vk. 2008 Les Chetillons) matkaan, mikäli tulevat jokin päivä vastaan.

1976 Produttori del Barbaresco Barbaresco

1976 Produttori del Barbaresco BarbarescoToissaviikonlopun toinen viinielämys oli erittäin tyylikkäästi kehittynyt 39-vuotias nebbiolo. Tämä Saksasta hankittu pullo oli ilmiselvästi rakkaudella kellaroitu, sillä itse nesteen priiman kunnon lisäksi korkkaus sujui todella eeppisesti viinin ikään nähden: koko korkki tuli kiltisti yhtenä palana ulos. Tämä ei ole mikään vähäpätöinen meriitti tässä maailmassamme, missä monien huomattavasti nuorempien viinien korkit ovat usein täyttä muussia.

Produttori del Barbaresco ei sinänsä esittelyjä kaipaa, mutta yksi pointti on tehtävä. Osuuskunnalla on tunnetusti 9 palstaa, joista jokaisesta tuotetaan Riserva-viini. Erikoisesti talolla on näiden viinien suhteen tiukka linja: minä tahansa vuosikertana näistä viineistä tuotetaan joko jokainen tai ei ainuttakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikki mehu päätyy talon Barbaresco normaleen, viimeksi vuosikertoina 2006 ja 2010. Sattumoisin myös nauttimamme vuosikerta 1976 lukeutuu tähän kategoriaan.

Viini sai hengitellä ennen ruokailua tunnin verran karahvissa, mutta kuten niin usein ennenkin Nebbiolon kanssa osoittautui moinen täysin riittämättömäksi. Positiivista kehitystä jatkui aina viimeiseen tippaan asti, mikä ilmiselvästi osoittaa sen, että kypsytyspotentiaalia viinillä riittää yhä.

Viinillä on hyvin tumma, syvä ja sakea ulkonäkö. Tuoksu on erittäin voimakas, avoin ja syvä, tarjoillen suolattua nougat’ta, tryffeliä, kuivattua hedelmää, vanhaa puuta sekä lievää volatiilisuutta. Yhteen sanaan tiivistettynä tuoksu on juuri sitä, mitä kaveri jo viestitti ollessani vielä matkalla aterialle: huikea.

Maku on kuiva, täyteläinen ja erittäin voimakasrakenteinen. Tuoksusta poiketen makumaailma ei ole juurikaan muuttunut kuivattuun suuntaan, vaan lähes pureskeltavan runsas hedelmä on hyvinkin punasävytteistä ja eloisaa. Viinin kookkaat tanniinit ovat todella munakkaat ja ravistelevat palettia ihan olan takaa, pistäen pienen suomalaisen anelemaan hiukopalaa. Meininki on kaikin puolin todella intensiivistä, ronskia ja konsentroitunutta; tämä nebbiolo ei tuo mieliin Bourgogne-vertauksia.

Viini kasvaa ja kehittyy jatkuvasti, kunnes se on lopulta kadonnut parempiin suihin. 8 tuntia hautunut Iberico-possun poski uunijuureksien kera (propsit ruokavinkistä tänne) toimi erittäin hyvin appeena, mutta juomasta olisi löytynyt potkua jopa verisen pihvin kumppaniksi. Jäljelle jääneet fiilikset viinistä ovat erittäin hyvät – varsinkin kun kyseessä ei ole mikään arvopullo – ja kiinnostus maistaa tätä joskus vuoden 2025 paikkeilla on suuri. Kuka tietää, kenties siihenki tarjoutuu vielä mahdollisuus.