2012 Oddero Barbera d’Alba Superiore

2012 Oddero Barbera d'AlbaOlen monesti löytänyt itseni valittamista viinin korkeasta alkoholista. Pääasiassa siksi, että koen alkoholin lämmön viinissä monesti epämiellyttäväksi, mutta osittain myös sen fysiologisen vaikutuksen vuoksi. Fakta kuitenkin on, että korkea alkoholi ei läheskään aina ole havaittavissa maussa ja jos on niin se ei välttämättä vielä pilaa makukokemusta(ni). Tästä esimerkkinä piemontelaisen Odderon kaksi Barbera-viiniä, jotka hurmasivat muutaman viikon takaisella visiitillä 14.5 prosentin lukemastaan ja lievästä lämmittävyydestään huolimatta.

Mitä tulee sitten korkean alkoholin vaikutukseen kisakunnon osalta, on ratkaisu tietysti yllätyksettömän yksinkertainen: älä tyhjennä koko pulloa kerralla. Näitä ostaessa olikin itse asiassa erityisesti arkikulutus mielessä, Barolon nauttimisen tupatessa aiheuttamaan haasteita etenkin riittävän ilmaamisen osalta arki-iltoina.

Tältä viiniltä löytyy paksua, tummaa väriä siinä määrin, että purukaluston vahva värjäytyminen olisi ollut ennustettavissa jo ennen ensimmäistä kulausta. Tästä ja muutamasta aiemmasta teenkin päätelmän, että kyseessä lienee rypälelajikkeelle melkoisen ominainen piirre.

Tuoksu on autenttinen ja tuntuu oudon turvalliselta; näitä kirsikoita ja luumuja on pyöritelty reilusti mullassa ennen tarjolle asettamista. Vivahteissa löytyy rautaa ja kukkaisuutta, joskin aika pieninä annoksina.

Suussa viini on hyvin mehukas ja valtaa presenssillään vaivatta koko paletin. Eloisa mehukkuus saa kuitenkin väistyä, kun lievästi kuivattavat tanniinit vyöryvät runsaina ja pistävät alulle varsin mausteisen, jopa pippurisen jälkimaun, jossa onneksi tummanmarjainen hedelmä pysyy jatkuvasti mukana. Lajikkeelle tyypillinen voimakas hapokkuus on läsnä, muttei liian alleviivattuna.

Paikka Barberan tyylillisellä skaalalla on selkeä: missään nimessä tämä ei ole kevyimmän osaston edustaja, mutta myöskään yliuuttamisesta ei tarvi puhua. Vuoden mittainen kypsytys 5000-litraisissa slavonialaisissa tynnyreissä ei ole tuonut viiniin tammen makua. Suutuntuma on jämäkkä ja tiivis ja luonnollinen paikka löytyy ruokapöydästä, tällä kertaa entrecôten kumppanina. 15 euron hinnalla voi olla varsin tyytyväinen, etenkin kun avokillakaan ei ollut pahaa sanaa sanottavana.

2005 Mastroberardino Taurasi Radici

2005 Mastroberardino Taurasi RadiciEn edes väitä olettaneeni kymmenvuotiaan Mastroberardinon olevan valmista kauraa, mutta juotuani jokin aika sitten Gastonessa varsin mainiota, joskin paperilla vähäisempää Aglianicoa, halusin fiilistellä Campaniaa myös kotioloissa. Osaanpahan jatkossa pitää näppini näistä erossa pidempään, ehkä.

Viinin väri on tumma ja voimakas, joskin autenttisen läpikuultava ja selkeästi reunoilta vaaleneva. Tuoksu ei tunnu pysyvän millään paikoillaan. Aina kun luulen päässeeni siitä kärryille, se näyttää täysin uuden puolen itsestään. Hedelmä on jännä sekoitus kypsää punaista kirsikkaa ja kuivattua luumua. Muissa vivahteissa löytyy vaikka kuinka: multaa, kuivattuja yrttejä, hiukan tervaa, metallipölyä… Näin vivahteikasta aromimaailmaa en muista hetkeen nuuhkineeni.

Suutuntuma on maksimissaan keskitäyteläinen, mutta rakenteellisesti viini on raskassarjalainen. Aluksi paletin valtaava eloisa punainen hedelmä tuo mieleen ennen kaikkea Bourgognen, mutta pian kuvioihin ilmestyvä tanniinivyöry on kuin Barolosta. Varsin kypsät ne kyllä ovat, mutta tarraavat yhtä kaikki siihen malliin, että suuta kipristelee hyvän tovin. Hapokkaan viinin yleisolemus on hyvin ryhdikäs ja timmi; ei vihamielinen, muttei todellakaan erityisen antelias tai syleilevä. Tanniinien ravistelusta huolimatta hedelmä ei katoa, joskin maku kuivuu kyllä tuntuvasti. Tämäkin huomioiden viini selkeästi omaa tietynlaista eleganssia, erityisesti rypälelajikkeen kontekstissa.

2005 Taurasi Radici on oiva kumppani niin flank steakille kuin sitä seuranneille gruyèrelle ja Peltola Bluelle (!). Sen verran hankalassa vaiheessa evoluutiotaan se kuitenkin on, että meditaatioviiniksi siitä ei tällä hetkellä ole – edes usean tunnin hengittelyllä. Tuttua korkeaa Mastroberardino-laatua viini kyllä edustaa ja epäilemättä noin viiden vuoden lisäkypsytyksellä on tarjolla huomattavasti hintaansa (19.50 €) parempi nektari.

2011 Bartolo Mascarello Barbera d’Alba

2011 Bartolo Mascarello Barbera d'Alba

Maistettuani kaksi kuukautta sitten parasta Barberaa evör, olen sittemmin nähnyt koko rypälelajikkeen uudessa valossa. Mikäli tämä uudestisyntynyt innostus ei olisi riittävä syy pullon korkkaamiselle, aiheuttaa tulevan kesäloman visiitti Piemonteen yhtä lailla kiinnostusta alueen viinien fiilistelyyn, lajikkeesta riippumatta.

Em. Giuseppe Rinaldin tapaan on Bartolo Mascarello erittäin pienillä tilaomistuksilla varustettu traditionalisti. Korkean laadun ja perinteisen valmistusfilosofian ohella tila on päätynyt historiankirjoihin vuoden 1999 Barolollaan, jonka etiketissä komeilee teksti ’No Barrique No Berlusconi’. Paperilla siis kuulostaa tuottajalta makuuni, mutta kuinka mahtaa olla tilan Barberan laita noin käytännössä?

Alku ei ollut hyvä. Tuoksun tummaa kirsikkaa peitti – lähestulkoon tukahdutti – paksu tuhkan ja suklaan sävyinen kerros, joka tuntui jotenkin…väärältä. Maussa oli paljon samaa, kera hieman epämiellyttävän lakritsisuuden. Aluksi silkkinen suutuntuma muuttui äkillisesti runsaiden happojen ja tanniinien iskiessä kakkosnelosen lailla vasten kasvoja, johtaen lähes brutaalin kuivaan ja tuntuvan bitteriseen jälkimakuun. Yllättäen melko runsas viini kuitenkin toimi ihan kohtuullisesti pitkään hauduttelemani ragùn kaverina.

Selkeää kehitystä tapahtui kuitenkin jäljelle jääneessä puoliskossa jo toiseen päivään mennessä ja nyt kolmantena päivänä jämiä mutustellessani täytyy todeta, että ensimmäisten parin tunnin suoritus ei missään nimessä kertonut koko tarinaa viinistä. Barberan kypsytyspotentiaalista tai juomisikkunoista ei juuri lätinää kuule, mutta tämä tapaus pistää asiaa pohtimaan.

Tuoksun aiemmin tukahdutettu hedelmä on ajan mittaa selkeästi alkanut puskea läpi tuhkasuklaakuoresta. Makumaailma ml. suutuntuma on muuttunut selvästi tasaisemmaksi ja lempeämmäksi ja hedelmä on kirkastunut merkittävästi. Tätähän voi jo juoda ilman ruokaa! Ilmiselvästi kyseessä on ihan omanlaisensa Barbera, jonka rakenne aiheuttaa tarpeen pidemmälle kypsyttelylle, siinä missä moni Barbera varmasti juodaan pois jo huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa.

Mieleen tulee jonkinlainen Beaujolais-henkinen vastakkainasettelu, jossa tämä edustaa Moulin-à-Vent-tyylistä rotevaa osastoa ja Giuseppe Rinaldin Barbera vaikkapa hiilihappokäymisellä valmistetun Morgonin tyyliä. Molemmat ansaitsevat ehdottomasti olla, elää ja hengittää, mutta mitä tulee omiin mieltymyksiini, on peli selvä. Siitäkin huolimatta olen iloinen, että tämä maineikkaan tuottajan versio tuli kokeilluksi.