Yle Teeman foodie-ilta ja muutamat maistellut viinit

BabetteSeurustelu ja yleinen syventyminen illalliseen häiriintyivät eilen hiukan Yle Teeman ohjelmatarjonnasta. Foodie-teeman pohjalta näytettiin ensin tuore dokumentti (Foodies – The Culinary Jetset) maailmaa kiertävistä ruokabloggaajista ja perään tanskalainen klassikkoelokuva Babette’s feast (Ranskalainen illallinen). Siinä missä ensimmäisen sisältö on helposti arvattavissa, kertoo jälkimmäinen tarinan elämästä 1800-luvun syvästi uskonnollisessa jyllantilaisessa kylässä, huipentuen ylenpalttiseen ranskalaiseen illalliseen.

Ruoka-teemasta huolimatta ohjelmien välinen suuri kontrasti muodostuu ennen kaikkea siitä, että dokumentin päähenkilöt elävät ruualle ja ruuasta, siinä missä yhtä lukuunottamatta elokuvan illallistajat elävät – ainakin puheissaan – pyhästä hengestä, pyrkien parhaimpansa mukaan olemaan nauttimatta – ainakaan näkyvästi – eteen tulevista herkuista ja juomista.

Kumpainenkin ohjelma oli mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta elokuva oli maineensa (parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar) veroinen kokemus, joka vahvan kuvauksen ja hienojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kiehtoi viininörttiä (noh, vähän ruokanörttikin) suuresti illalliskohtauksellaan. Itseäni mietityttikin ruokajuoma-aspektin täydellinen puute dokumentissa: kukaan bloggaajista ei maininnut sanallakaan ruuan ja juoman symbioosista, mikä toki omalla kohdalla on kaikki kaikessa, mitä ravintolaelämyksiin tulee. Elokuva oli tämän suhteen toista maata. Jokainen ruokalaji sai ansaitsemansa nestemäisen kumppanin, kuvan kenraalin tunnistaessa sokkona peräperään amontillado-sherryn, vuoden 1860 Veuve Clicquot’n ja Clos Vougeot’n, alaikäisen tarjoilijapojan tavatessa konjakkipullon etiketistä sanat Vieux, Fine ja Champagne.

Babette’s Feast on ehdottomasti katsomisen väärti elokuva sitä vielä näkemättömille. Jopa siinä määrin, että koin taas hetkellisesti hieman lievempää tuskaa Yle-verosta, mitä ei ole tapahtunut sitten True Detectiven. Vastaiskuna foodie-dokumentin välinpitämättömyydelle viinien suhteen, jaan nyt viimeisimmät mainitsematta jääneet viinifiilistelyt, jotka toki tuli koettua ruokailun yhteydessä.

2009 René Muré Gewurztraminer Vorbourg Vendanges Tardives

2009 René Muré Gewurztraminer Vorbourg Vendanges Tardives

20150401_204948Lämpimän vuoden vendanges tardives -gewurztraminerin olettaisi olevan melkoisen konsentroitunutta tavaraa, varsinkin tuottajan moelleux-indikaattorin perusteella, mutta maku todisti toisin. Syvänkeltainen viini kyllä tuoksui juuri siltä, mitä odottaisikin: kypsä ja parfyyminen, täynnä litsiluumun, ruusun terälehtien, hunajan ja mehiläisvahan aromeja.

Maku oli kuitenkin yllättävän jämäkkä ja kompakti, ei juuri lainkaan öljyinen tai raskas. Tuoksun mukainen makumaailma sai lisäpotkua leimallisesta mausteisuudesta, joka veti etenkin jälkimakua melko kuivaksi, tehden tästä melkoisen helposti sippailtavan jälkiruokaviinin. Kovin kompleksinen tai syvällinen kokemus tämä viini ei ole, mutta erittäin lajikeuskollinen ja hyvin tehty, sekä hyvä kumppani hieman miedommille juustoille (Bleu d’Auvergne onnistui lievästi kyykyttämään).

2008 Fontodi Chianti Classico

2008 Fontodi Chianti Classico

Fontodin perus-CC on ollut skenen suosikkejani jo muutaman vuosikerran ajan eikä 2008 tee laadullista poikkeusta, lievän tyylillisen kylläkin. Fontodi vaatii aina hiukan enemmän kypsytystä kuin kategorian muut viinit, mutta mielestäni reilun kuuden vuoden ikä alkaa jo olla melko passeli korkkaukselle.

Tunti karahvissa ja tuoksu on täyttä dimangia: klassinen, karismaattinen ja intensiivinen, varustettuna runsaalla hapankirsikalla ja nahalla, sekä yllättävän tuntuvilla tallinnurkkaisilla ja volatiilisilla aromeilla. Aivan varmasti joku hilloisempien viinien ystävä voisi tästä pelästyä ja luikkia pakoon, mutta Musar-fanit olisivat todennäköisesti hyvin innoissaan.

Rutikuiva, puhtaan kirsikkainen makumaailma on mitä tyypillisintä laatu-Sangiovesea, mutta tekstuuri on se asia, joka erottaa tämän viinin massoista. Rakenne ei ole missään nimessä kevyestä päästä, mutta silti suutuntuma on paradoksaalisen satiinimainen. Melko täyteläinen ja kypsän hedelmäinen viini onnistuu olemaan hyvin kirkas ja ryhdikäs, sekä ihan perhanan herkullinen. Fantastinen kumppani karitsan sisäfileelle ja arvokas muistutus siitä, että Fontodia pitäisi aina löytyä kaapista muutaman pullon verran.

2011 Domäne Wachau Riesling Smaragd Singerriedel

2011 Domäne Wachau Riesling Smaragd Singerriedel

Tämä kuuluisan palstan risukka vakuutti kaksi vuotta sitten tilalla käydessä. Maistelimme todella paljon talon tuotantoa, mutta tämä oli se viini, jonka ehdottomasti halusin mukaani. Nyt joudun nöyrästi myöntämään, että sorruin valitsemaan vaikuttavimman, muttei varmastikaan parhaimman viinin. Ellei sitten viini ole huonossa vaiheessa elinkaartaan tai kärsinyt kuljetuksesta, taivaankappaleet huonossa järjestyksessä tai…

Alussa lievästi pirskahteleva viini tarjoaa tuoksuosastolla varsin kypsässä muodossa persikkaa, persikan kiveä, sitruunaa ja mehiläisvahaa, sekä hieman kukkaista vibaa. Yltiöhedelmäisessa paketissa on ”lämmin” fiilis, josta en diggaa sitten ollenkaan, mutta ainakin aromien kirjo on vaikuttava laajuudessaan.

Paletilla viini on tutussa hengessä kypsän hedelmäinen ja suuntäytteisen runsas, sekä jälkimaun osalta hieman alkoholin (13.5 %) lämmittämä. Jäännössokeria ei varmaankaan paljoa löydy, mutta hedelmän kypsyys yhdessä korkeahkon alkoholin kanssa luovat epämiellyttävän makeuden tunteen. Happoja on reilusti, raikkautta ei niinkään. Yleisfiilikseltään viini ei ole täysin tasapainoinen saati kovin miellyttävä, eikä asiaa auta tarjolla ollut ihan maistuva lohimedaljonki. Kahden vuoden takainen kokemus oli kovin erilainen, mutta aina ei voi voittaa.

2006 Fattoria Selvapiana Chianti Rùfina Riserva Bucerchiale

2006 Fattoria Selvapiana Chianti Rùfina Riserva Bucerchiale

Laadukkaiden italialaispunkkujen voittokulku sen kuin jatkuu. Tämä vietti karahvissa jopa kaksi ja puoli tuntia, joskin loisti jo alkumetreiltä lähtien.

Tummanpunainen viini päästää lasissa paljon valoa lävitseen, mikä on aina lupaava merkki. Alue- ja lajiketyypillinen tuoksu tarjoaa kauniissa muodossa kypsää hapankirsikkaa, tervaa ja savua, sekä hentoa makeaa sienimäistä meininkiä, mikä tasapainottaa kivasti muutoin hyvin kuivaa ja karheahkoa aromimaailmaa. Tämä astetta omaleimaisempi vivahde tekee Bucerchialen tuoksusta selkeästi keskivertoa kiinnostavamman ja tuoksuteltavamman.

Suutuntuma on yllättävän kepeä ja ilmava, mutta kaukana ohuesta. Tarjolla on samanlaista räjähtävän mehukasta, eloisaa ja energistä meininkiä, jota tyypillisesti löytää lähinnä parhaista alkuviiniskenen Beaujolais-vinkuista, mutta silti homman nimi on päivänselvästi toscanalainen Sangiovese. Happoja on paljon ja hieman rakeiset tanniinit tarraavat tuntuvasti, mutta silti viini tuntuu hellivän suuta ja soljuvan alas kuin paraskin real ale.

Reippaasti punertava sisäfile ja Appenzeller Extra olivat molemmat loistavia kumppaneita Bucerchialelle, mutta aivan yhtä innolla sitä litkii sellaisenaan. Avokki oli eri mieltä, mutta omaan suuhuni tämä maistuu vielä Fontodiakin paremmin, päästen samalle tasolle Montevertinen viinien kanssa, mitä tulee Sangiovesen klassisimpaan olemukseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s