2009 Vietti Langhe Nebbiolo Perbacco

IMG_3978

Hassua sinänsä, tein eilen ensimmäistä kertaa eläessäni risottoa. Tätä ennen ruokalaji oli kuulunut avokin bravuureihin, mutta aikataulullisista syistä pääsin – tai jouduin – tekemään eilen uuden aluevaltauksen. Syinä tähän olivat edellisenä päivänä kaupassa eteen ilmestyneet portobellosienet sekä halu nauttia lasillinen punkkua. Ruokavalokuvaukseni jatkaa taasen omalla surkealla tasollaan, mutta ruuan suhteen olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen.

Kuten aina ”uusien” ruokalajien kohdalla, oli lähestysmistapani äärimmäisen systemaattinen. Matkalla kohti maalia tutustuin mm. eri risottoriisivaihtoehtoihin; kuinka vialone nano on suosituin vaihtoehto Venetossa, mutta carnaroli dominoi muualla Italiassa. Kauppakoriin päätyi jälkimmäistä, mikä sopii hyvin, koska olen enemmän vaikkapa Piemonteen tai Toscanaan kallellaan kuin Venetoon. Konsultoin vielä tuttua kovan luokan hedonistia, joka antoi omat tipsinsa siitä, miten risottoa ei pitäisi jättää liian kuivaksi tai kiinteäksi, ja että ruoka pitäisi ottaa hellalta siinä vaiheessa, kun riisi on al dente ja on aika lisätä parmesaanit ja voit sekaan.

Valmistusprosessi oli yllättävän rankka, sillä yhtäjaksoista sekoittamista jatkui mielestäni ainakin riisipakkauksen ilmoittamat 18 minuuttia, todennäköisesti vielä kauemmin. Ruoka oli kuitenkin vaivan väärti, sillä pitkän veivauksen ansiosta sillä oli upean kermainen rakenne, ilman että kermaa olisi käytetty, sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan todella herkullinen maku.

 

2009 Vietti Langhe Nebbiolo Perbacco

 

Ruokajuoman virkaa toimitti vuorokautta aiemmin korkattu nebbiolo. Näin nuoren tammikypsytetyn piemontelaisen kohdalla ratkaisu oli hyvä, sillä maistaessani viiniä korkkaushetkellä se oli kaikkea muuta kuin valmista kauraa: matalien happojen ja vielä matalamman energisyyden sävyttämä maku katkesi täysin kesken. Vailla parempaa tietoa olisi viinin kohtalona ollut jääkaapin sijaan viemäri.

Vaan vuorokautta myöhemmin oli Perbacco herännyt henkiin. Keskivertoa voimakkaamman värisen nebbiolon tuoksu oli tyypillinen, sekä hyvinkin runsas ja antelias: kuivaa kirsikkaa, tervaa ja ruusuja miellyttävän maanläheiseen ja hieman suolaiseen tyyliin. Hiukan lakritsaa ja paahteista tammea löytyy myös, mutta kokonaisuutena lasista lähtee varsin kivat, korrektit aromit.

”Perus-nebbioloksi” viinillä on aika suuri konsentraatio sekä rotevat, mutta lempeät tanniinit. Vuorokauden aikana siihen on selkeästi ilmestynyt lisää täytettä, mutta onneksi myös energiataso on noussut. Paljolti tuoksua mukaileva makumaailma tarjoilee hyvin tummasävytteisen ja maskuliinisen tulkinnan rypälelajikkeesta, joskaan nyt ei kovin moniulotteisen sellaisen. En voi olla panematta merkille, kuinka paljon viini muuttuu lämpötilan noustessa. Hiukan viilennettynä dokabiliteetti on kohdillaan ja hedelmä tuntuu freesiltä, mutta huoneenlämmössä viiniin ilmaantuu kömpelyyttä ja muuten hillitty tammisuus alkaa voimistua, tuntuen jopa hiukan aggressiiviselta.

Omaan makuuni tammea voisikin olla vähemmän ja samalla happoja enemmän, mutta oikeassa lämpötilassa Perbacco futaa silti ihan mainiosti, jos nyt ehkä oli vähän liian bodattu viini risotolle. Nebbiolo on niitä harvoja lajikkeita, joiden kohdalla lähes poikkeuksetta korkea alkoholiprosentti ei minua haittaa, mutta homma pitää kutinsa tämän viinin kohdalla ainoastaan, kun tarjoilulämpötila on kohdillaan. Tuottajalla on selkeästi ollut tarkoituksena tehdä mini-barolo kevyen arki-nebbiolon sijaan. Mikäs siinä, joskin olisin preferoinut jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s