Pari spesiaalimpaa vinkkua

En kovin usein kirjoita muista kuin oman kodin turvissa avokin ja hyvän ruuan kanssa nauttimistani viineistä. Tähän on hyvä syy: vaikka viini voi tarjota parhaimmillaan hienonkin elämyksen esimerkiksi ravintolassa yhtä lasia nauttiessa, kertoo koko pullon tuhoaminen tuntien tai jopa päivien mittaisella jaksolla – mielellään ruuan kanssa – huomattavasti kattavammin viinin tarinan.

Viime viikolla tuli kuitenkin maistettua muissa maisemissa pari spesiaalimpaa vinkkua, joista on pakko mainita blogissakin. Tämä siitäkin huolimatta, että mitään muistiinpanoja en ole viineistä kirjoittanut.

 

 

Frendi osoitti viime viikolla mukavan ympäripyöreän kutsun tulla heidän luokseen nauttimaan Burgundia. Alueen viinit ovat yhä itselleni siinä määrin hämärää aluetta, että tartuimme avokin kanssa välittömästi kutsuun.

Tiesin kaverin tykästyneen hiljattain vanhempiin viineihin, mutta kieltämättä oli mukava yllätys löytää meitä odottamasta pullollinen 36-vuotta vanhaa Grand Cru Pinot noiria. Kuten kuvasta näkyy, oli pullon etiketti vielä varsin hyvässä kunnossa. Korkki ei niinkään. Sen yläosa oli vielä suhteellisen jämäkkää ainesta, mutta alin kolmannes melkoista muussia. Avaamisoperaatio kesti arviolta 10 minuuttia vanhojen korkkien kaivamiseen tarkoitetun Peugeot Mathus-erikoisavaajan kanssa jännittäessä, mutta lopulta kova työ palkittiin ja korkkimössö saatiin ulos. Kaadoimme hyvin ohuen, Tawny-portviinin värisen nesteen dekanteriin, jossa se sai odottaa noin 10-15 minuuttia.

En tiennyt lainkaan mitä odottaa tämän ikäiseltä viiniltä, hyvin mahdollisesti olisin saattanut nikottelematta juoda punaviiniviinietikkaa ja todennut sen maistuvan mielenkiintoiselta. Viini tuoksui aluksi tunkkaiselta ja rusinaiselta, mutta en halunnut tuomita ensimetreillä. Maku tuntui ohuelta, joskin kuivattua hedelmää oli kyllä jossain määrin tarjolla. Totesimme viinin tarvitsevan hengittelyaikaa, joten päätimme korkata välissä tuomamme Charles Heidsieck NV:n, sillä eihän kuivin suin kannata perjantai-iltana olla.

Noin tunnin hengittelyn tuloksena viini piristyi kummasti ja enää ei ollut ainuttakaan syytä epäillä sen kuntoa. Tuoksu oli loppupeleissä melkoisen nebbiolomainen: orvokkeja, sieniä  ja nahkaa oikein lempeässä paketissa. Kuivattu – kenties viikunainen – hedelmäisyys ei koskaan kasvanut hirvittävän runsaaksi, mutta suutuntumasta tuli hyvinkin silkkinen, vaikka hapotkin heräsivät henkiin oikein kunnolla. Yllätyin melkoisesti siitä kuinka freesi, tasapainoinen ja vahvasti potkiva viini lasissa lopulta oli. Ei varsinaisesti elämyksellinen, mutta ehdottomasti nautinnollinen. Isäntämme illalliseksi kokkaama pitkään haudutettu, porterilla marinoitu sianniska toimi viinin kanssa upeasti.

Tämän ikäisen viinin dekantointiajat ovat itselleni hepreaa, joten oli hyvä, että tällä kertaa oli aikaa odottaa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemukseni vanhan Pinot Noirin parissa osoittautui todella hienoksi. En väitä vieläkään ymmärtäväni lajiketta, mutta ainakin omaan nyt jonkinlaisen käsityksen siitä, mihin suuntaan pidempi kypsyttely voi viedä.

 

 

Muistan kirjoittaneeni aikoinaan blogissa Baron de Ley-postauksen yhteydessä, että en usko tietäväni täysin, miltä oikeasti perinteinen Riojan viini maistuu. Noh, nyt voin todeta varmuudella tietäväni. La Rioja Alta Gran Reserva 904 1997 on nimittäin luonteeltaan hyvin erilainen kuin suurin osa maistamistani tempranilloista.

Viinin alusta asti avoin ja antava tuoksu vyöryy lasista ja valloittaa välittömästi. Siinä on hyvin paljon tuttuja aineksia: kirsikkaa, karpaloa ja nahkaa, sekä todella paljon paskaa. Olin hetkessä myyty; mielessäni heräsi idea vangita tuoksu hajusteeksi ja ruiskuttaa sitä ympäriinsä. Tiedostan lannan tuoksun viinissä olevan vastenmielinen ajatus toisille, mutta itselleni se on iso plussa, mikäli tarjolla vain on sopivassa suhteessa muitakin aromeja. Tässä tosiaan on.

Suutuntumaltaan viini on todella kuiva ja armottoman hapokas. Hedelmää on juuri sen verran, että viini futaa loistavasti punaisen pihvin ja todennäköisesti myös kovien juustojen kanssa, mutta miksikään seurusteluviiniksi tästä ei ole. 15 vuoden ikä hämää, rakenteellisesti tämä on todella nuorta tavaraa. Fanitan suuresti Sangiovesea, Rhônen Syrah’ta ja Cru Beaujolais’ta, koska nämä ovat kaikki (ihanteellisesti) kuivia viinejä, joiden hedelmä on enemmän suolaista kuin makeaa. Tämä La Rioja Altan viini on todella suolainen, joskin sen makumaailmasta erottaa silti runsaasti monenlaisia tummanhedelmäisiä, kukkaisia, nahkaisia ja multaisia vivahteita. Siinä on myöskin tarpeeksi konsentraatiota ja hienostunut tekstuuri, ohuesta viinistä ei ole kyse. Kuiva tammi on hyvin integroitunut ja ei tukahduta viinin hedelmää.

Puolen tunnin ravintoladekantointi on varmasti jossain määrin vajavainen, epäilemättä pidempi ei olisi pahitteeksi. Kyseessä on melkoisen anteeksipyytelemätön punkku, joka ei tosiaan pyri miellyttämään noviisia. Olen jonkin aikaa nyrpistellyt nokkaani espanjalaisille, mutta tämä viini herätti taas kiinnostukseni erityisesti Riojaa kohtaan. Taidanpa haalia talven varalle hieman tempranilloa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s