Reims!

 

Tosiaan, tämä aita nimeltä Porta Nigra ei sijaitse Reimsissä. Ennen historiallista samppanjakaupunkia vietimme aikaa yhden yön verran Trierissä sekä aamiaisen verran Luxembourgissa. En ole aivan varma, mitä olin odottanut Trieriltä, mutta kiitos 40 asteen helteen kaupungista jäi varsin hikinen muisto. Sitten Las Vegasin en ole kokenut vastaavaa hellettä missään, ulkona ei juurikaan jaksanut tehdä muuta kuin siemailla Bitburger pilsiä. Kaippa kaupungissa jotain kokemisen arvoista on, mutta me onnistuimme siltä välttymään.

 

 

Tai no, jäi sieltä yksi positiivinen muisto. Harvemmin tulee uusia kalalajeja vastaan, joten tämä oli sentään mainitsemisen arvoinen kokemus. Amerikankielinen nimi keskimmäiselle kalalle, red mullet, kuulostaa etäisesti tutulta, mutta suomenkielessä fisu (punamullo?) ei ole tullut itselläni ikinä vastaan.  Harmi, koska tässä kolmen fisun ja voikastikkeen show’ssa se oli kiistaton tähti. Mahtaisikohan Hakaniemen hallista löytyä?

Seuraavana aamuna päätimme tosiaan suunnata aamiaiselle läheiseen Luxembourgiin, koska periaatteesta en suostu maksamaan businesshotellin (tai minkään muunkaan hotellin) aamiaisesta 16 euroa per naama. Setti voi hyvinkin olla hinnan väärti, mutta silti se kuulostaa hävyttömän kalliilta.

Luxembourg tuli tosiaan koettua noin tunnissa, mutta vaikutti yllättävänkin viehättävältä paikalta. Jopa siinä määrin, että pitää ehkä tsekata toiste paremmalla ajalla, toisin kuin Trier.

 

 

Ahh, Reims. Saavuimme kaupunkiin lounasajan kynnyksellä, ts. oli aika ottaa lasilliset. Tuskallisen moni rafla/kahvila myi vain ja ainoastaan mustaa Lansonia laseittain, mitä pidän kovin vaikeasti ymmärrettävänä asiana. Itse otan kuitenkin mielummin riskin ja maistan jotain uutta.

Thiénot’n samppiksia oli myynnissä myös Viking linella, mutta itse en yhden lasillisen perusteella nähnyt tarpeelliseksi hankkia pulloittain. Viini maistuu hyvin tehdyltä, tosin hyvin tehdyltä Pinot Meunier’ltä. Tummaa, puhdasta hedelmää on tarjolla helposti lähestyttävässä paketissa, mutta rakennetta ja karismaa ei liiaksi ole. Bilesamppanja lähinnä, mutta ihan juotava sellainen.

 

 

Geneerisesti nimetty hotellimme (Grand Hotel Continental) sijaitsi Reimsin eläväisimmän kävelykadun, Place Drouet d’Erlon, päässä. Kuinka tältä sijainnilta näinkin laadukkaasta hotlasta irtosi kahden hengen huone 55,80 eurolla on mysteeri, mutta kiitokset siitä Supersaverin suuntaan. Hotlan oma hinnasto näytti halvimman huoneen kustantavan pyöreät 100 euroa, joten säästimme komean vuosikertasamppanjan verran kertaheitolla!

Hotlan huone oli kokoa New York, mutta kompakti, ja diggasin hotlan old school-viboista ihan kunnolla. Hämärät, viininpunaisella tapetilla vuoratut käytävät olivat täynnä vanhalta näyttäviä tauluja ja aula oli sisustettu niin ikään pramean tyylikkäästi. Sijainti oli myös todella hyvä, joten vahva suositus on tälle lafkalle annettava.

 

 

Jonkin aikaa kaupungin vanhoja ja äärimmäisen hyväkuntoisia katuja dallattuamme vastaan tuli kaupungin tärkein historiallinen nähtävyys. Kyllähän näitä katedraaleja löytyy yhdestä sun toisesta kaupungista, mutta aika päheä kohde tämä on. Historian siipien havinan lisäksi visuaalinen anti on nannaa, tätä rakennusta työstäneet kuvanveistäjät ovat kyllä leipänsä ansainneet.

 

 

Ja lisää kuplajuomaa. Katedraalin vieressä sijaitsee parikin hyvää viinikauppaa, joista myöhemmin lisää. Kokonaisia pulloja kiinnostavaa tavaraa olisi toki saanut todella huokeasti, mutta omiin aperitiivitarkoituksiimme sopi hyvin puolikas pullo Paul Bara-nimisen viljelijätuottajan vuosikertasamppis kaiketi ihan kohtuulliseksi rankatulta vuodelta.

En ole tutustunut tähän tuottajaan lainkaan, mutta tämän maistiaisen perusteella uskon sen sisältävän reilusti Pinot Noiria sekä nähneen tammea jossain määrin. Todisteet? Todella kypsä, jopa uunissa käyneen runsas, tumma hedelmä, sekä erittäin runsas paahteisuus. Sokeria on todennäköisesti vähän, mikä on vain oikein, kun hedelmä on näin kypsää ja konsentroitunutta. Kenties vähän tarkoituksellisen oksidoituneisuuden merkkejäkin on läsnä. Vesilasi todennäköisesti ei tehnyt täyttä kunniaa viinille, olisin kaivannut vähän enemmän energisyyttä (happoja), mutta ihan jeppiskamaa tämä viini on täyteläisten ja pitkälle kehittyneiden samppanjoiden osastolla.

 

 

Sitten koitti illallisen aika. Kuvassa näkyvä lafka on nimeltään Les Crayères, yli satavuotiaan historian omaava chatêau, jossa samppanjatalojen omistajaeliitti tykkää kuuleman mukaan rellestää ja jonka raflalla on kaksi Michelin-tähteä.

 

 

Jep, emme tosiaan asioineet Les Crayères’ssä. Sen sijaan kyljessä sijaitseva saman omistuksen brasserie Le Jardin sopi paremmin omalle taloudellemme, ja oli myös kerännyt runsaasti kehuja. Ilta vaikutti kaikin puolin täydelliseltä illastamiseen ulkona hienossa ympäristössä. Lämpötilan liikkuessa yhä 40 asteessa hikoilin kuitenkin kuin sika, mihin tosin on lääke saatavilla näillä leveyksillä.

 

 

45 euroa neljästä ruokalajista paikallisia herkkuja? Count me in!

 

 

Odotetusti raflalla oli kohtuullinen lista samppanjoita tarjolla. Hinnoittelu oli kuitenkin mystistä. Pienten tuottajien viinit 40€+, isojen merkkien tylsät vakiosamppanjat 60€ ja Henriot’n kaltaisen arvostetun, keskikokoisen talon huippuvuoden vakiosamppanja 78 €. Nyt jos koskaan oli hyvä hetki vetää koko ateria läpi yhdellä laatuviinillä. Ratkaisu onnistui loistavaksi.

Henriot 2002 on ehdottomasti elinkaarensa ensimetreillä ja tulee vielä kypsymään todella hienosti. Tuoksussa on toki tyylikästä paahtoleipää ja vaniljaa, mutta suolainen mineraalisuus hallitsee vahvasti. Avokki epätyypillisesti valitti intensiivistä moussea ja nappaa hapokkuutta, mutta itse nautin viinistä joka pennin edestä. Edustaa vuosikertansa korkeaa laatua hienosti, mutta kertoo myös vahvasti tarinaa siitä kuinka nämä voi – ja kenties tulisi – huoletta survoa kellariin kohtalaiseksi toviksi.

 

 

Keittiön tervehdys. Kyllähän lohitahna hyvältä maistuu, ei epäilystäkään.

 

 

 

Pekonia salaatissa, NEROKASTA! Etanat futasivat myös.

 

 

Avokki nimesi tämän rauskupalan elämänsä parhaaksi kala-annokseksi. Hillitty, harmoninen ja puhdas, aivan kuin hyvä samppanja. Yllättäen näiden kombo oli loistava.

 

 

Ei vasikanmunuaisissa mitään vikaa ollut, kyseenalainen rakenne ei tosin täysin sykähdyttänyt, mutta joka tapauksessa annoksen tähti oli muualla.

 

 

Runsaassa rasvassa kypsennettyjä vihreitä papuja, kenties paras lisuke ikinä? Nämä kaverit yhdessä paikallisesti tuotetun sinappikastikkeen kanssa olivat yllättäen räjäyttävän kova hedonistinen nautinto. Parhautta.

 

 

Vaniljainen eclair ja mansikkasorbetti ei yllättäen skulaa rutikuivan samppanjan kanssa, mutta jälkkäri oli itsessään suuri nautinto.

Koitan parhaani mukaan välttää huonoja vertauksia, mutta jos miettii kuinka helvetin huonosti on monesti tullut käytettyä vastaava summa suomalaisessa raflassa, niin Le Jardin tarjoaa aivan käsittämätöntä hintalaatusuhdetta. Hyviä rafloja on varmasti kaupungissa paljon, mutta me olimme ekstaasissa poistuessamme. Ruokien ja juomien lisäksi raflan palvelu on huiman korkealla tasolla, joten tätä paikkaa ei sovi unohtaa Reimsissä käydessä. Sijaitsee muuten aivan kaupungin nimekkäimpien tuottajien kellarien lähellä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s