Ruokaa Gothamissa

Niin sitten kävi, että innostuin New Yorkissa vasten tapojani jopa räpsimään kuvia ruoka-annoksista. Jostain syystä kynnys tähän tuntui huomattavasti matalammalta ulkomailla kuin kotimaassa. Ravintolakokemukset olivat pääosin positiivisia, joskin joukkoon mahtui yksi varsin negatiivinenkin tapaus.

Onnistuin sen verran urheasti taistelemaan jet lagia vastaan toisen kokonaisen NY-päivän iltana, että selvisimme illastamaan varsin kauas hotelliltamme, eli WTC:n lähellä sijaitsevaan Les Halles-ravintolaan. Brasserie-henkinen paikka on ennen kaikkea tunnettu Anthony Bourdainin entisenä työpaikkana.

Reissun kantavana teemana oli normaalia huomattavasti raskaammat aamiaiset ja lounaat, jonka seurauksena iltaisin ei ollut tarvetta useammalle ruokalajille. Ajoituksemme oli sinänsä hyvä, että Les Hallesissa on maanantaisin tarjolla 50 punaviinia puoleen hintaan normaaliin nähden. Tarjousviinit olivat suurelta osin pienemmiltä taikka vähemmän tunnetuilta tuottajilta. Tunnetumpaa osastoa edustivat ’04 Alter Ego ($85) ja ’00 Talbot ($125).

Valintamme osui uuteen tuttavuuteen nimeltä Domaines des Entrefaux Crozes-Hermitage 2009, joka irtosi huokeaan 29 dollarin hintaan. Viinin kylkeen valikoitui molemmille tylsän yllätyksettömästi grillattu ulkofilepihvi bearnaisekastikkeen ja maalaisranujen kera.

Vinkkupullo tuli pöytään ns. huoneenlämpöisenä, eli kovin lämpimänä. Tarjoilija ei kummastellut pyyntöäni saada mukaan cooleri jääpalojen kera, joten ongelma oli nopeasti korjattu. Muutos viinissä oli huomattava: nuori Syrah muuttui selvästi freesimmäksi ja herkullisemmaksi matalamman lämpötilan myötä.

Itse annos taas oli kaikessa yksinkertaisuudessaan vertaansa vailla. Toteutus ei jättänyt mitään toivomisen varaa pihvin ollessa yksi mureimmista ja herkullisimmista ikinä. Myös lankut olivat mukavan rapsakoita ja suolaisia ja öljyssä pyöräytetyt pinaatinlehdet maistuivat nekin. Tarjoilu oli nopeaa, kohteliasta ja eläväistä, ja ilmapiiri paikassa todella välitön. Huippumesta.

Williamsburg on yksi Brooklynin nousevista (nousseista?) alueista, jonne tuli päädyttyä pitkän Brooklyn-taivalluksen loppumetreillä. Paikassa tunsi olonsa sikäli kotoisaksi, että lähes kaikki asukkaat näyttivät aikalailla peruspunavuorelaisilta. Ruokapaikaksi päätyi taas kerran ranskasta bistrovaikutteita ammentava paikka, jonka nimi on unohtunut täysin. Ei sen väliä, minkäänlaisia syvällisiä elämyksiä ei tässä raflassa tullut koettua.

Kellonajan puolesta kyseessä oli myöhäinen lounas, joten päädyimme tilaamaan aika tavalliset hampurilaisannokset, tosin avokki väritti omaansa sinihomejuustolla. Laseittain myytävät viinit oli nimetty – kaiketi autenttiseen brasserietyyliin – rypäleen tai alueen mukaan, esim. Bordeaux $12, Côte (sic) du Rhône $9, Pinot Noir $10 jne. Ihan hauskaa tavallaan, itse en pistäisi pahaksi tuottajan nimen ilmi tuomista.

Annos oli hyvin samantyylinen kuin Les Hallesissa, tosin mikään osanen ei ollut samalla tasolla tämän aiemman kokemuksen kanssa. Kottarainen maistui hieman rikkiseltä, toisin sanoen halvalta, mutta hoiti hommansa ruuan kanssa. Annosten hinnoittelu oli kaupungin asteikolla ihan kohtuullinen, muistaakseni $13 per tsibale, joten kokemus oli ihan ok-tasoa. Parempiakin paikkoja alueelta varmasti löytyy.

Williamsburgin jälkeen tarkoituksenamme oli ottaa taksi lähelle Brooklyn bridgeä ja ruksia avokin listasta pois tämä yksi välttämättömyys, mutta itämainen taksikuski ymmärsi jostain syystä pyyntömme niin, että haluamme sillan lähelle Manhattanin puolelle. Tätä ennen olin luullut puhuvani selkeästi keskivertosuomalaista paremmin englantia, mutta nyt en ole enää niin varma.

Joka tapauksessa päädyimme seuraavana aamuna ottamaan metron ensimmäiselle pysäkille Brooklynin puolella, aikeena ylittää silta aamutuimaan. Saavuimme alueelle nimeltä Dumbo, joka niin ikään on vahvassa nousussa neliöhintojen osalta. Olin ymmärtänyt tällä vahvasti teollistuneella alueella sijaitsevan hyviä aamiaispaikkoja, ja yllätykseksemme tällä kertaa vaistot jopa johdattivat hyvään lopputulokseen.

Almondine bakery on yksi kahdesta saman omistajan ranskalaishenkisestä kahvilasta, ja omistaja on seinillä olevien postereiden perusteella aitoa patonkimaan perua. Lafka edustaa juuri sitä, mitä Manhattanilta on vaikea löytää: omaleimainen ja rento pikkukahvila, jossa kaikki maistuu hyvältä, hinnat ovat kohtuulliset (New Yorkin mittapuulla…) ja aika ikään kuin pysähtyy pöytään istuessa.

Tarjontaa löytyy runsaasti niin suolaisissa kuin makeissakin. Täytetyt leivät ovat freesejä ja mukavan ei-jenkkimäisiä. Mustikkamuffinssin mustikkapitoisuus oli jotain 50 prosentin luokkaa ja maku suorastaan hedonistisen herkullinen. Yo. kuva antaa ehkä jotain osviittaa suklaamacaronista, joka oli kooltaan 2-3-kertainen keskivertoon nähden ja rakenteeltaan niin tiivis, että painoi satoja grammoja. Hullun neron aikaansaannos epäilemättä. Jokaisen kahvilaihmisen tulisi eksyä New Yorkissa Almondineen.

Ennen Knicksien matsia päädyimme valitsemaan ruokapaikaksi 48. kadulla sijaitsevaan, sveitsiläis-itävaltalaiseen Maria’s Mont Blanc-ravintolaan. Ravintolan nettisivut ovat järkyttävimmät ikinä ja myös ravintola henki sisustusta myöten jonkinmoista Steiner-luovuutta. Paikkaa oli kuitenkin kehuttu paljon interwebissä ja hyvä niin, koska rafla on jo ulkoapäin sen verran erikoisen näköinen, että sinne tuskin eksyisi vahingossa.

Samalla yhden annoksen teemalla mentiin, avokin päätyessä wiener schnitzeliin ja minä itse vasikkaan marsalakastikkeessa. Viiniksi valikoitui rohkeasti sveitsiläistä punkkua merkinnällä Dôle Chamoson, joka on kaiketi Pinot noir-Gamay-sekoite.

Alkupalaksi tuotiin geneeriset salaattiannokset ja talon tuoretta leipää. Salaatti ei herättänyt tunteita, mutta leipä oli taivaallista: pehmeän sisällyksen ympärillä mahtavan rapea kuori. Sanat eivät mitenkään riitä kuvaamaan makua, mutta leivän herkullisuus oli tasoa karppauksen tappaja.

Myös itse ruoka-annokset olivat hyvää tavaraa. Leikkeleet olivat mureita ja mehukkaita, ja oman annokseni marsalakastikkeesta ei tainnut montaa pisaraa lautaselle jäädä. Perunapaistoslisuke ei sekään ollut hassumpaa. Avokki valitteli aluksi punkun keveyttä, mutta luonnollisesti viini toimi ruuan kylkeen todella hyvin. Itse pidin viinistä ylipäätänsäkin, keveydestä ja kontekstista huolimatta se ei maistunut halvalta.

Loistomesta tämäkin, joskin asiakkaiden keski-ikä liiteli jossain viidenkymmenen yläpuolella.

Viimeisenä lomapäivänä päädyimme myöhäiselle lounaalle ravintoloiden täyttämälle 9th Avenuelle. Kaiketi kovasta ruokahalusta johtuen kävelimme sisään ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolaan, varsin vahvasti turisteille suunnatulta vaikuttavaan (kts. nettisivut) Terrazza Toscanaan. Kyseisellä hetkellä oli aktivoituneena varsin paljon valinnanvaraa tarjoava ”Pre-theater”-menu, joka sisälsi huimat kolme ruokalajia 25 dollarilla. Raflalla oli suhteellisen laaja viinilista, johon nähden laseittain myytävien tarjonta oli harmillisen suppea ja epälooginen. ”Shiraz”, ”Malbec”, ”Carmenere”, wtf?

Pääruuiksi ei kuitenkaan valikoitunut mitään tuhdimpaa, joten lasilliset perus-Chiantia saivat kelvata. Alkuruokina toimineet oma salaattini ja avokin pinaattiraviolisoppa eivät viiniä kaivanneet, mutta pääruuat lasagne ja pinaattiravioli tomaatin ja mausteisten, jopa tulisten lihapullien kera osuivat nappiin Chiantin kanssa. Jälkiruoka, jonkinmoinen ricotta-leivonnainen suklaakastikkeen kera oli hiukan erikoinen, mutta ihan hyvänmakuinen pieni makupala.

Vaatimustaso on alhaalla, kun kolme ruokalajia irtoaa näin halvalla. Avokki ei vetisestä keitostaan innostunut (itse pidin siitä) ja jälkiruoka olisi pettymys, jos siitä erikseen maksaisi, mutta kokonaisuutena paketti oli silti helposti hintansa väärti. Mutta kuten sanottu, aika turistimainen mesta on kyseessä.

Ylläolevien positiivisten kokemuksien ohella se toinen ääripää koettiin niin ikään 9th Avenuella sijaitsevassa Bello-ravintolassa. Tämä omien sanojensa mukaan Pohjois-Italialaiseen keittiöön erikoistunut ravintola oli nopealla silmäilyllä saanut laajalti kehuja, joten pidimme paikkaa varmana nakkina viimeiselle illalle.

Erittäin moderniin, jopa kolkkoon tyyliin sisustettu ravintola oli yhdeksän aikaan perjantai-iltana vain puolillaan. Tarjoilijoita oli paljon ja palvelu oli alkuun nopeaa, joskin persoonatonta. Pallottelin hummeripastan ja portobello-sienillä varustellun pihvin välillä, päätyen lopulta jälkimmäiseen. Virhe. Olimme päättäneet ottaa vain lasilliset viiniä hotellihuoneessa odottavan Vouvray-pullon takia, joten tarjolla olevien punkkujen lista supistui seuraavanlaiseksi: perus-Chianti, kalifornialainen Merlot tai De Bortoli Shiraz. Tässä vaiheessa ei voinut kuin ihmetellä, mitä mahtoi tapahtua Pohjois-Italialle.

Tilattuamme ruuat odottelimme leipää mutustaen 40min+, vaikka kaikki muut asiakkaat olivat jo ruokiensa kimpussa. Lopulta eteen tuli jättimäinen, arviolta 400 gramman painoinen ja noin kolmen sentin paksuinen ulkofilepihvi, jonka päällä oli iso läjä karrelle palanutta sientä. Mureuden kanssa oli vähän niin ja näin, mutta ennen kaikkea mehukkuus oli lihasta täysin kateissa. Shiraz oli sitä itseään, eli geneeristä aussilaista markettipunkkua, antaen avokille mahdollisuuden fiilistellä aikoja ennen allekirjoittaneeseen tutustumista.

Mesta oli siis palvelun ja ruuan laadun puolesta todella huono, mutta hyvänä puolena pääsin kerrankin harjoittamaan oikeuttani säätää tipin osuutta etelään tyytymättömyyteni merkiksi. Onneksi Bello oli kuitenkin vain ants at a picnic ja pääosin matkalla tuli syötyä hyvin. Ja odottelihan hotellilla se Vouvray, josta lisää seuraavassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s