The suuri ravintolakatsaus – Osa 3: Juuri

Olen noteerannut Juuren (ja sen spin-offin, Latva-baarin) useampaan kertaan blogissa. Se onkin ollut viimeisen reilun vuoden aikana jonkinmoinen vakiopaikkani, tarjoten kerta toisen jälkeen kaikin puolin hyvää vastinetta rahalle mukavassa miljöössä.

Vaikka paikka olisi kuinka mieleinen, on vaihtelu silti hyvästä. Ehdotukseni muista kiinnostavista ravintoloista menivät kuitenkin kuuroille korville, kun Suomeen visiitille tulossa olevat englantilaisvieraat kuulivat Juuresta ja sen modernista Suomi-meiningistä. Olin samanaikaisesti pettynyt ja tyytyväinen.

Juuren ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu kovasti elävä ruoka- ja viinilista. Etenkin sapaksista ja viineistä löytyy paljon mielenkiintoisia ja herkullisia juttuja, joihin ei muualla törmää. Mutta tämä kaikki oli ennestään tiedossa, let’s mennään asiaan.

En pahemmin pidä itseni toistamisesta, tällä kertaa useammalla kuin yhdellä tasolla, mutta Juuri on todella rento rafla. Visuaalisesti paikka on lämmin ja tyylikäs, mutta vailla turhia krumeluureja tai hienostelua. Steariinia valuttava kynttiläratkaisu pöydällä tuntui ehkä vähän hazardilta, mutta loi tunnelmaa aiheuttamatta tulipaloa. Kattauksessa tunnutaan luottavan rohkeasti monenmoiseen kotimaiseen designiin, mikä vetosi varsinkin ulkomaisiin vieraisiimme.

Aperitiiveissa valinta oli itselleni helppo osuen listan ainoaan laseittain myytävään samppikseen, Philipponnat Brut Royale Reserveen. Muu seurue otti samppanjan lisäksi mm. Hermannin Haigu-suomiskumppaa ja jonkinmoista marjacocktailia. Samppanja oli hyvää, selkeästi Pinot Noir-voittoista tavaraa, mutta aikaisempi Andre Clouet’n valmistama talon samppis oli enemmän mieleeni. Jään silti innolla odottamaan miltä viinikaappini helmi, Clos des Goisses 1999, maistuu joskus vuonna 2020.

Sapaksista valitsin jallugraavattua kirjolohta sekä ankanmaksanritarin. Ensimmäinen oli kyllä hyvää, mutta aika perussettiä. Leivänpalan päälle aseteltu ankanmaksapatee vaniljasiirapin kera kuitenkin räjäytti pankin. Absoluuttisesti parhaita alkupaloja, mitä eteeni on tullut. Pieni lasillinen Sauternesia olisi saattanut viedä kokemuksen vielä korkeampiin sfääreihin, mutta olin joka tapauksessa taivaissa lyhyen hetken ajan.

Lyhyen arpomisen jälkeen pääruuakseni valikoitui ’ketunleivillä ja mustallatorvisienellä maustettua luomukaritsan ulkofileetä sekä savuselleripyreetä’. Poikkeuksellisesti jopa kysyin tarjoilijan suositusta viinin suhteen, joka oli eteläisen Ranskan Domaine de Montcalmès 2008. Pohjois-Rhônen alle jäävien alueiden viinit eivät kuulu suosikkeihini, mutta muistin etäisesti lukeneeni viinistä hyvää, joten lukitsin vaihtoehdon. Viini ei missään nimessä ollut sitä korkea-alkoholista hilloa, mitä esimerkiksi eteläisestä Rhônesta voi nykyään tulla, vaan hillittyä ja hyvärakenteista tavaraa. Vinkku tuntui elävän lasissa melkoisesti, tarjoten välillä tummaa marjaa ja mausteita, ja välillä taas jopa nebbiolo-henkistä puhtaan punaista, kuivaa marjaa. Mielenkiintoinen viini, jota voisin hyvinkin ostaa pullollisen, mikäli tulee joskus vastaan. Pääruoka itsessään oli jo nyt hämärien muistikuvieni mukaan monimuotoinen ja visuaalisesti kohtuullisen näyttävä annos, ja karitsa oli passelisti kypsennettyä ja herkullista, keräten kehuja myös muilta seurueemme jäseniltä.

Jälkiruuaksi olin valmistautunut tilaamaan kesällä sydämeni vienyttä Huet’n Vouvrayta. Pettymys oli kova (ei niin kova, mitä tulisin Mange Sudissa myöhemmin kokemaan), kun kyseistä viiniä ei ollut enää saatavilla. Ravintola oli kylläkin poistanut sen fyysiseltä viinilistaltaan, mutta lafkan nettisivuilla vinkku lymyilee vielä tätä kirjoittaessakin. Jälkkäriksi valikoitui sitten mantelisuklaakakku, joka oli niin maultaan herkullinen kuin rakenteeltaan mukavasti hammastyöskentelyä vaativa.

On ehkä väärin verrata Juuren palvelua Murun tai C&S:n, koska jälkimmäisissä tehtävän tosiaan hoiti molemmissa ravintolan perustajajäsen. Palvelu Juuressa oli totuttuun tapaan ystävällistä, tehokasta ja sujuvaa, eikä jättänyt varsinaista valittamisen varaa. Oikeastaan kaikki muukin on ollut aikaisemmin hyvin, ja mikään (pl. Huet) ei ollut nyt huonommin. Suklaafondant Ålvados-jäädykkeen kera on edelleen Juuren paras jälkiruoka ever, mutta tämänkertainenkaan ei ollut huono esitys. Hyvänä uutuutena viinilistalle oli ilmestynyt liuta kokonaisina pulloina myytäviä erikoisuuksia, kuten Baron de Ley Reserva 1994.

Summa summarum, Juuri on edelleen Stadin raflaskenessä kova luu. Muru ja Chef & Sommelier kuitenkin näyttävät, että parantamisen varaa on vielä lähes kaikilla.

NEXT UP: Mange Sud

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s