Sangiovesea suonissa

Toscana tuli ja meni. Otsikon mukaisesti paikallisia gastronomisia herkkuja tuli ahkerasti säestettyä lähialueiden viineillä ja kaiken kaikkiaan tuli elettyä hyvinkin lihavasti. Kohtuukäyttökin voi näköjään olla kohtuutonta, jos se toistuu monta kertaa päivässä. Ei sillä, että kaduttaisi – terveellistä elämää voi harjoittaa Suomessakin.

Maisemat kautta linjan tekivät suuren vaikutuksen, ja idylliset pikkukaupungit/-kylät olivat eittämättä koko reissun suola. Sienan turistimassoja ei meikäläisen pää olisi kauaa kestänyt, mutta esimerkiksi Pienzan historiallinen maailmanperintökaupunki oli vaikuttava kokemus. Ajomatka Cortonan kukkulakaupunkiin toi vahvasti mieleen kovemman luokan vuoristoratojen hitaat nousuosuudet.

Siinä missä kotomaassa tulee tarkasti syynättyä viinilistoja, oli paikan päällä helppo monesti tarttua huokeaan talonviiniin. Etenkin Montepulcianon esikaupunkialueen todennäköisesti ainoassa ravintolassa nautittu 6 €/plo punkku oli ehdottomasti paremman luokan Rosso di Montepulcianota (=ties kuinka monta kertaa parempaa kuin Alkon Angelini Tre Rose). Sikäli, kun ravintolat selkeästi panostivat viinilistoihin tai oltiin ostamassa vuokrahuvilalle puteleita, tuli enemmän satsattua viinivalintoihin. Ostokset tuli tehtyä pääosin paikallisen Sparin kohtuullisten valikoimien äärellä. Monesti isompien kylien viiniliikkeissä hinnat olivat yllättävän lähellä Alkon tasoa, joskus jopa ylikin. Toisaalta taas erään Arezzolaisen ravintolan listalta löytyi Alkon varattavissa tuotteissa ollutta Flaccianelloa varsin kohtuulliseen hintaan 50 €. Selkeästikin maakunnassa oli siis nähtävissä varsin monenlaista hinnoittelupolitiikkaa.

Nohevana poikana otin ylös jokaisen edessä vilahtaneen viinin nimen. Suurin osa näistä oli markettitavaraa, mutta osa myös ravintoloissa nautittua. Minkäänlaisia tasting noteseja en todellakaan tehnyt, ja tokihan se onkin hauskempaa koittaa jälkeenpäin muistella. Eli asiaan:

Ferrari Brut DOC Trento NV:

Alle 12 € hintaan Sparista poimittu skumppa oli varsin mainio käyntikorttikuohuva. Ei maailman monimutkaisin viini, mutta tasapainoinen, ryhdikäs ja suhteellisen runsas.

I Sodi Chianti Classico:

Voiko alle kuusi euroa maksava Chianti Classico olla millään mittarilla hyvä? I Sodin perusteella ei. 14,5 % on perus-CC:lle paljon ja tässä se näkyi tasapainon puutteella ja rehellisellä alkoholisuudella. Ei silti täysin juomakelvotonta.

Monzio Compagnoni Brut DOCG Franciacorta 2007:

Cortonalaisella terassilla 5 euron lasihintaan nautittu viini oli varmasti reissun paras kuohuva. Sokkotesteissä pieksisi varmasti monia NV-samppanjoita hienolla mineraalisuudellaan, tasapainollaan ja pitkällä jälkimaullaan. Rehellisesti herkullinen skumppa ja jälleen hyvä osoitus siitä, että laadullisesti samppanjoille löytyy kyllä vakavasti otettavia kilpailijoita. Ostan jos tulee vielä vastaan.

San Felice Chianti Classico:

Alta 9 euroa Sparissa, mutta aivan eri tasolla kuin heikko I Sodi. Alempaa keskikastia, mutta sentään ehdottoman tyypillinen CC. Kuivaa kirsikkaa oli siis tarjolla äärimmäisen hillityssä muodossa.

Gattavecchi Rosso di Montepulciano:

Illan kuuluisia viimeisiä pulloja (lukuunottamatta Vecchia Romagnaa, tietysti). Eli ei juurikaan muistikuvaa, paitsi että taisi olla varsin helposti kulauteltavaa tavaraa.

Terre di Trinci Sagrantino di Montefalco:

Koko reissun iäkkäin (2004) viini oli myös kaikkein tanniinisin. Ensikosketus kyseiseen viinityyliin, lähinnä koska luulin hintojen pyörivän yleisesti ottaen lähellä puolta satasta. Tämä köyhdytti epäilyttävät 12,5 € Eurosparissa, mutta oli hintaan nähden oikein kelvollista tavaraa ja leikkasi pihviä mainiosti. Tummasävytteisempi ja voimakkaampi kuin toscanalaiset keskimäärin, mutta yhtäläisyyksiäkin oli havaittavissa.

Il Fitto Cortona Syrah:

Cortonasta nopeasti mukaan napattu puteli. Maistui jossain määrin halvalta. Paikallinen viinikauppa epäilemättä repi ylihintaa tästä, mutta kyllä tämä ruokapöydässä menetteli. Epätoscanalainen viini, joka unohtuu nopeasti.

La Campana Rosso di Montalcino:

Todella voimakkaasti haisevassa Pienzalaisessa viini/juustoputiikissa silmiini osui kuuden pullon laatikko tuntemattoman tuottajan Brunelloja ja Rossoja. Pää meinasi räjähtää, kun tajusin kyseisen laatikon (3x Brunello, 3x Rosso) kustantavan kokonaiset 70 euroa. Putiikissa työskentelevää papparaista ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, haluanko laatikkoon -04 vai -05 Brunelloa. Toki otin ensimmäistä. Ensimmäisen pullon korkkaaminen huvilalla loi muikean hymyn naamalle: jo pelkkä Rosso oli mainiota tavaraa. Spoofuloimaton RdM, joka on ehta lajinsa edustaja. Niin hapoissa kuin hedelmässä löytyy ja viini ei missään nimessä koita olla mini-Brunello vaan monipuolinen kevyempi toscanalainen ruokaviini, ja onnistuu tehtävässä hyvin.

Fontodi Chianti Classico 2007:

Tätä tuli tilattua pullo arezzolaisessa ravintolassa puhtaasti siitä (tyhmästä) syystä, että kyseessä oli ainoa tuote, jonka tunnistin listalta (18 € hinta ei myöskään räjäyttänyt pankkia). Valinta oli sinänsä huono, että meikäläisen Bucatini alla Amatriciana oli todella tulinen, tappaen viinin pahemman kerran. Tätä kyseistä viiniä meikäläiseltä löytyy kaapista pari pulloa, mutta juomisikkuna on aukeamassa vasta parin vuoden päästä. Viini on tällä erää selkeästi tanniininen ja liian tuhti minkäänlaiselle pastaruualle. Palaset ovat kuitenkin siinä määrin paikoillaan, että parin vuoden kypsytyksellä viini tulee varmasti olemaan nektaria. Sitä odotellessa…

Feudi di San Gregorio Falanghina Sannio:

Toscanalaiset valkkarit eivät kauheasti innosta ja pääosin reissulla tuli pysyttyä punkkulinjalla, mutta kahdeksan euron hintaan oli pakko napata hyllystä tämä Campanian maakunnan tuotos. Pullosta ulostautui varsinainen lämpimän ajan täsmätuote. Kevyen hedelmäinen, raikas ja äärimmäisen virkistävä virtaviivainen valkkari, josta on vaikea löytää pahaa sanaa. Kaikki kevyemmät kalaruuat olisivat varmasti ollut paikallaan, mutta pullo tyhjeni sellaisenaan alta aikayksiön. Ostan lisää.

Vecchia Romagna:

Paikallinen brandy on mielestäni pahasti alkoholin poltteen dominoimaa kuraa, jota en tarjoaisi hyvälle ystävälle. Tämän tuotteen valmistuksessa on varmasti kulunut runsaasti väriainetta.

Il Mosnel Pas Dose ’Parose’ 2005 Franciacorta:

Roomalaisen trendiraflan (Percento tjsp) terdellä nautittu skumppa oli tiukkaa kamaa: hedelmän määrä tasapainotteli jossain niukan ja elegantin rajamailla, mutta kokonaisuus toimi ehdottomasti. Ei Compagnonin tapaan suoraviivaisen herkullinen, vaan astetta haastavampi, rutikuiva skumppa, joka kyllä palkitsi juojansa. Rakenteessa löytyi, mousse ei tuntunut katoavan koskaan.

Riseis Montepulciano d’Abruzzo:

Viimeisenä iltana Rooman randomraflassa nautittu eteläisemmän Italian Karahviviini, eli toisin sanoen pahemman luokan kuraa. Listalta löytyivät seuraavat vaihtoehdot: Montepulciano d’Abruzzo, Nero d’Avola (loppu) ja Santa Cristina. Yllättäen ruuassa ei kuitenkaan ollut moittimista.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s