Kirjava kolmikko

Ruokaan tai juomaan liittymättömiä pieniä iloja tuli viime viikolla koettua, kun meikäläinen vaivautui vihdoin vaatekauppoille katsastamaan uusia kledjuja tulevaa hellekesää silmällä pitäen. Vaatekaupoissa pyöriminen on pitkään tuntunut vastenmieliseltä, joten suurempi purkautuminen oli jokseenkin odotettavissa. Loimia löytyi rutkasti, ja ostosten suurehko yhteissumma ei sinänsä yllättänyt, joskin ehkä kirpaisi. Yllättävää kuitenkin oli – rehellisesti – ensimmäinen ajatukseni kaupasta poistuessa: ”juma miten monta domppaa tolla rahalla olis irronnu!”.

Ei auta itku markkinoilla, tähän on tultu. Olen silti sitä mieltä, että parempi tämäkin kuin etenkin vanhemmalle kansalle tyypillinen markkamääräisen summan miettiminen 2000-luvun alun kurssiin perustuen. Se vasta on spedeä.

Noin vuoden takaiset hämärät muistot kertoivat tämän viinin olleen kuiva, runsaan aromikas ja brutaalin hapokas. Joko muistini petti pahemman kerran, tai sitten viini on muuttunut vuoden aikana radikaalisti.

Tyylikkäässä, hiukan vegetaalisessa tuoksussa on hiivaa ja sitrusta. Hapokkuus on rauhoittunut merkittävästi vuoden takaisesta, tosin vieläkin happoja löytyy rutkasti. Suutuntuma on jotain kevyen ja keskitäyteläisen välimaastosta. Makumaailma käsittää lähinnä sitrusta ja linjakasta mineraalisuutta. Hedelmää on tarjolla vuoden takaiseen verrattuna vähän, ja se ei missään nimessä ole päällekäyvää tyyliltään. Viini itse asiassa muistuttaa jossain määrin Loiren Sauvignon Blanc-viinejä siinä mielessä, että se on hillitty, mineraalinen ja herkkä, mutta aromit voimistumat moninkertaisesti tarpeeksi kevyen ruuan kanssa nautittuna. Ilman ruokaa nautittuna Malat tosiaan maistuu hiukan ohuelta.

Eipä tälle voi hirveästi elinkaarta enää povata, mutta on tällä hetkellä varsin juotavaa tavaraa erityisesti kevyempien kalaruokien kanssa. Tosin tässä hintaluokassa Steininger on mielestäni parempi ostos.

Jo koitti aika korkata ensimmäinen superioresta tilattu puteli, kun avokin teki mieli toscanalaista. Ricasoli on alueen tunnetumpia nimiä, mutta tämänkertainen Chianti Classico Riserva Rocca Guicciarda on itselleni uusi tuttavuus. Luokituksesta huolimatta tämä ei tosin taida arvostuksessa kovin korkealle sijoittua talon portfoliossa.

Puolentoista tunnin ilmaamisen jälkeen tuoksu on varsin miellyttävä ja antava: tummaa kirsikkaa, vaniljaa, tammea, nahkaa, tupakkaa sekä mausteisuutta. Täyteläistä suutuntumaa tukevat napakat tanniinit ja selkeät hapot. Alueensa tyylille ominaisesti makuprofiilissa on kuivaa kirsikkaa, paahteista tammea ja jopa hiukan mineraalisuutta. Maun loppuosassa tuntuu hiukan poltetta, mutta viini on silti varsin hyvin juotavissa, jättäen miellyttävän kuivan suutuntuman.

Tässä vaiheessa viini on vielä varmasti matkalla ylöspäin, mutta toimii pihvin kanssa varsin mainiosti jo nyt. Itse asiassa yhdistelmä toimii niin hyvin, että kaksi osasta nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi ja viiniä ei juuri mieti ruokaillessa. Ruokailun jälkeinen sippailu onkin sitten ihan toinen juttu. Tuntuu, että kuivan tammen ote viinissä vahvistuu hetki hetkeltä, ja viini ei itse asiassa ole kovin miellyttävä sellaisenaan. Tämähän ei sinänsä ole mitenkään erikoista Sangioveselle, mutta pistää kyllä miettimään, onko Riserva-statuksen mukainen puukäsittely varsinaisesti ollut viinille eduksi. Loppupeleissä Rocca Guicciarda on kuitenkin kotipaikalleen uskollinen hyvä ruokaviini., joskaan ei millään tapaa yllätyksellinen.

Vaikka makeat viinit maistuvat niin itselle kuin avokillekin, tulee niitä aika harvoin ostettua kotiin. Kumma sinänsä, sillä vaikka litrahinnat ovat suhteellisen korkeita, tuppaa näistä riittämään iloa pidemmäksi aikaa pienten annoskokojen takia. Lisäksi neste tuppaa lähinnä paranemaan pullossa avaamisen jälkeen, joten kokemus voi hyvinkin olla monimuotoisempi ja palkitsevampi kuin keskimääräisen ruokaviinin kohdalla.

Puolikkaita Auslesejä ei ole Alkossa kauheasti näkynyt, joten kyseisen tyylin itävaltalaisen edustajan ilmaantuessa hyllyille alle 11 euron huokeaan hintaan innostuin nopeasti ostamaan pullollisen. Makeaa Grüneria en muista aiemmin maistaneeni, mutta Itävallan viinituotannon yleisen tason huomioon ottaen olen oppinut odottamaan laatua kategoriassa kuin kategoriassa.

Pullo kesti komeat kolme päivää, minä aikana tuoksu muuttui korkkaamisen jälkeisestä runsaasta kurpitsaisuudesta hienon kukkaiseen aprikoosiin ja hunajaan. Suutuntuma oli aluksi alkoholinen ja epäyhtenäinen, mutta kolmantena päivänä raikas, tasapainoinen ja miellyttävän kevyt. Mausta löytyi herkullista aprikoosia ja ananasta. Happoja olisi meikäläisen makuun voinut olla vielä enemmän, mutta lattea viini ei missään nimessä ole kyseessä. Nam.

Melkoinen muutos kolmen päivän aikana, mikä tietenkin kielii mainiosta kellarointipotentiaalista. Viimeisenä päivänä viini oli jo melkoista nektaria niin sellaisenaan kuin Savuhilman kumppanina, ja varmasti futaisi hyvin useimpien miedompien juustojen kanssa. Tällä hinnalla voisi jo ostaa kaapin pohjalle muutamia pulloja, ja fiilistellä vaikka seuraavien MM-kultajuhlien yhteydessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s