Viikonlopun saldo: Hécula ja Juuri

Lauantaiksi avokki oli luvannut kokata poronkäristykset ja kaataa kyytipojaksi espanjalaista, Monstrell-rypäleestä tuotettua Hécula-punkkua vuosikertaa 2005. No problem, poronkäristys maistuu aina ja Hécula on halvasta hinnastaan (9,99 €) huolimatta kerännyt mainioita arvosteluja joka suunnalta. Yksittäisille arvosteluille on vaikeaa antaa suurta painoarvoa, mutta positiiviset arviot kautta linjan kertovat yleensä jo jotain.

Olen tottunut pitämään sakkaisuutta merkkinä hyvästä viinistä, ja tätä mustaa mönjää löytyykin pullon pohjalta aika runsaasti, kun viini on kaadettu dekanteriin. Viinin väri on ”erittäin täyteläinen”-kategorian vinkulle odotusten mukaisesti erittäin tumma ja läpäisemätön. Avoin tuoksu tarjoaa tummaa marjaa ja vaniljaa. Suutuntuma on alkuun voimakas, mutta erittäin pehmeä. Toistaiseksi siis juuri mitä saattaisi odottaa eli suoraan sanottuna tylsä. Yhtäkkiä kuitenkin hapot hyökkäävät ja yllättävän jämäkkä rakenne tulee esiin. Alkuun niin pehmeä ja runsas viini onkin aika tiukka ja (hyvässä mielessä) kuiva. Samalla viinistä löytyy jopa hiukan mineraalisuutta, joka kruunaa mehukkaan kokonaisuuden, vaikka lopussa 14 % alkoholi kuumottaa pikkaisen. Tasapainosta ei ehkä kannata täysin puhua tämän viinin kohdalla, mutta nautittavuudesta kylläkin. Selkeä happorakenne huutaa ruuan perään, mutta harvemmin sitä tuleekaan juotua viiniä ilman ruokaa, kuohuvat tietenkin poislukien. Ehdottomasti mielenkiintoinen viini on kyseessä, ja erottuu kivasti Alkon espanjalaisten punkkujen suht tylsästä valikoimasta. Melkeenpä tekee mieli haalia jatkossa lisää Monastrell/Mourvedre-viinejä.

(Kuva: http://www.goodnewsfinland.fi)

Sunnuntaina teki sitten mieli syödä vaihteeksi ulkona, ja kohteeksi valikoitui jo parin käynnin perusteella jonkinmoiseksi suosikiksi muodostunut Korkeavuorenkadun ravintola Juuri. Aiemmista kerroista ei ollut jäänyt juurikaan valitettavaa millään mittapuulla, mikä on sangen harvinaista stadin ravintolaskenessä. Tylsää ehkä jonkun mielestä, mutta useita pettymyksiä koettuaan sitä helposti tuppaa tukemaan varmoja, hyväksi todettuja paikkoja.

Aikaisemmin oli tullut todettua hyväksi jo paikan taimenet ja hepan sisäfileet, mutta pääruokavaihtoehdot olivat nyt vaihtuneet täysin uusiksi aiemmista kerroista. Homman nimi tuntuu olevan, että valittavana on kaksi kala- ja kaksi lihavaihtoehtoa, tällä kertaa haukea, rautua, karitsaa ja hirveä. Myöskin jo aiemmin hyvä viinilista oli uudistunut, silmin nähden entistä parempaan päin. Lista ei rehvastele Bourgognen Grand Cru-viineillä, mutta kaiken kaikkiaan taso on erittäin hyvä ja samalla hintataso todella huokea suomalaisella mittapuulla. Lisäksi ehkä tärkeimpänä elementtinä lähes jokaista viiniä myydään laseittain. Selkeimmiten listalta nousivat esiin liuta ”suomalaisia” viinejä, sekä Dom Perignon 1998 magnum hintaan 350 €. En juurikaan seuraa viinien kansainvälisiä markkinahintoja, mutta omaan korvaan em. kuulostaa järkyttävän huokealta ollakseen ravintolahinta. Mene ja tiedä, mutta antoipahan miettimisen aihetta.

Aperitiiviksi valikoitui lasillinen aiemmin hyväksi todettua Andre Clouetin perussamppanjaa. Varsin miellyttävä ja tasapainoinen paahtoleivän sävyttämä kokonaisuus ollakseen tuottajan ns. käyntikorttituote. Talon alkupalalistan, eli ”sapakset” skippasimme tällä kertaa. Pääruuaksi valitsin revittyä luomukaritsan lapaa, kurpitsapannukakkua ja luuydinkastiketta, paremman puoliskon ottaessa annoksen, joka sisälsi hirvenfileepihvin, naurisvoita ja karamellisoitua purjosipulia sekä riistalientä. Juomavaihtoehtoja olisi ollut useita, mutta tällä kertaa arpa osui suomalaisen Candialle Chianti Classicon ja Hewitsonin The Mad Hatter Shiraz’n kohdalle. Karitsa oli todella mureaa ja mehukasta, ja pannari oli mainio makeanmakuinen lisuke. Chianti Classico oli Chianti Classicoa, eli tuki ruokaa passelisti nousematta itse kokonaisuuden kohokohdaksi. Keskivertoa runsaampi CC kuitenkin selkeästi kyseessä, muistuttaen jossain määrin Villa Cafaggion tuotosta. Avokki nautti myös kovasti pihvistään ja sen kyytipoikana tuhdista hatuttajasta, jonka tuoksusta löytyi jopa hiukan aussiviineille epätyypillisempää tallinnurkkaa. Ruuan ohessa tarjoillut talon leivät olivat hyvä bonus.

Aterian kruunasivat lajitelma kotimaisia juustoja ja marmeladia, sekä kokonaisuus suklaa-omenafondant, Ålvadosjäädykettä ja omena-vaniljasiirappia. Jos aiemmilta kerroilta oli jotain purnattavaa jäänyt, niin se oli  jälkiruoka, joka oli ollut hiukan muun kokonaisuuden alapuolella. Tällä kertaa tällä saralla oli kuitenkin skarpattu ja fondant oli todella hyvää. Myöskin raikkaan omppuinen Ålvadosjäädyke oikeasti oli puoli annosta, eikä vain pinnallista erikoisuuden tavoittelua. Tunnelma ravintolassa oli aiempien kertojen tapaan leppoisa ja mukavan intiimi. Palvelu oli nopeaa ja erittäin asiallista. Kyllähän tämmöinen kehuminen tylsää on, mutta miinuksia ei löydy hakemallakaan. Jo kolmatta kertaa tuli Juuresta lähdettyä masu täynnä ja mieli autuaana, ja fiilistä laski ainoastaan Tysonin lailla naamaan iskevä -15 lämpötila. Neljättä visiittiä odotellessa…

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s