2011 Friedrich Becker Weissburgunder ”Kalkgestein”

2011 Friedrich Becker Weissburgunder "Kalkgestein"Pohdin hetken antavani tälle postaukselle nimeksi ”Not drinking Riesling in Helsinki”. Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että turha poiketa hyväksi todetulta linjalta. Loppupeleissä kyseessä on hyvin pitkälti tasting note, ei mitään sen syvällisempää.

90 % ajasta juon tutuksi tullutta kamaa, eli klassisten eurooppalaisten alueiden ykkösvientituotteita, mutta hetkittäin hairahdan ja haluan ”antaa mahdollisuuden” jollekin rotaatioon kuulumattomalle viinityylille. Usein homma menee reisille ja avokki valittaa koekaniiniksi joutumisesta. Sitten juodaan taas tovi risukkaa, chiantia, samppanjaa etc ja kaikki on hyvin.

Tällä kertaa halusin ottaa kokeiluun Saksasta jotain muuta kuin risukkaa ja päädyin nojaamaan tuottajiin, joiden tarjonnasta olen nauttinut Rieslingin suhteen. Kellerin Grauer Burgunder -S- odottaa vielä kokeiluaan, mutta Pfalzin ja Alsacen välisen rajan molemmin puolin toimivan Friedrich Beckerin pinot blanc ”Kalkgestein” on auki tässä ja nyt ja voi veljet – se on hyvä!

Semivanhat luomuviljelyt tarhat, villihiivakäyminen, 2400-litraisessa tammiastiassa 5-6 kuukautta hiivasakkojen kanssa. Ei kirkastusta tai suodatusta.

Tuoksussa on paljon tuttua. Kalkkikivi dominoi, rinnallaan kypsää omenaista ja persikkaista hedelmää. Hiivasakkakypsytys on jättänyt viitteitä, tammesta en onnistu löytämään pienintäkään jälkeä. Hedelmäisyydessä on hieman kosiskelevaa sweet’n’sour-meininkiä.

Rutikuiva maku on varsin mehevä ja se tarjoilee paljon tuoksun mukaista kypsän kirpeää hedelmää, mutta taas olennaisimmin esillä tuntuu olevan maaperän ilmaisu, eli tuntuva kalkkikivisyys. Tekstuuri on vakuuttavan jämäkkä ja hapokkuus on voimakasta osastoa, pistäen suun napsaamaan kuin se arvostetumpi rypälelajike konsanaan. Jälkimaku on pitkä ja jännittävä.

Kalkgestein futaa nokassani ja suussani erittäin hyvin, jopa rieslingmäisen hyvin. Mieleen tulevat juurikin Pfalzin ja Rheinhessenin risukat – ikinä en arvaisi sokkona, että kyseessä on sama lajike kuin Alsacen Pinot Blanc -viineissä, edes niissä laadukkaammissa. Kaippa sille siis jotain perusteita on, kun Dr. Bürklin-Wolf ei halua tarhaviiniensä etiketteihin rypäleen nimeä merkitä.

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIX

2012 Alphonse Mellot Sancerre Génération XIXSancerren valkoviinit saavat palstatilaa kotimaisilta viinikirjoittajilta aina kansan kaivatessa viinisuositusta ravuille tai vuohenjuustolle. Tällöin kyseessä ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta alueen perusviinit, ikään kuin tämän segmentin suhteen ei olisi tarpeen mennä entry leveliä syvemmälle.

Ei sillä, tokihan Sancerren viineissä hintojen lähtötaso on verrattain korkea, mutta toisaalta monen tuottajan kohdalla matka peruskamasta pienen tuotannon huippuviineihin on euroissa melko pieni. Jos miettii, että burgundilaisella tuottajalla ero Bourgogne Blancin ja Montrachet’n (tai jopa vain Cortonin) välillä voi olla satasia, niin yhtäkkiä Sancerren hinnoittelu alkaa kuulostaa melkoisen inhimilliseltä, ellei jopa houkuttelevalta.

Biodynaamisia viinejä tuottavalla Alphonse Mellot’lla talon paras valkoviini kustantaa tasan tuplat tilan halvimpaan nähden ja tällä satsauksella saa itselleen viinin, joka on jotain aivan muuta kuin suurin osa appellaation tuotoksista (hyvässä mielessä – Mellot tuottaa myös samojen köynnösten rypäleistä uusilla tammitynnyreillä rangaistua Cuvée Edmondia). Köynnökset ovat iältään noin 90-vuotiaita ja niistä tuotetaan vuosittain noin 6000 pulloa. Viini kokee käymisensä ja noin vuoden mittaisen hiivasakkakypsytyksensä suurissa 900-litraisissa tammisammioissa. Viinin nimi viittaa Alphonse Mellot Jr:ään, joka edustaa talon yhdeksättätoista sukupolvea.

Génération XIX ei tuoksu karviaisilta, nokkoselta ja piikiveltä. Sen sijaan tuoksu on trooppinen ja kypsän hedelmäinen, omaten myös merisuolaista vibaa sekä huumaavaa savuisuutta. Syvässä, monikerroksisessa ja eteerisessä tuoksussa on löydettävissä aprikoosia, passiohedelmää, hunajaa (ilman makeuden tuntua) sekä pähkinää.

Jos tuoksu yllätti, laittaa suutuntuma vieläkin paremmaksi. Volyymiä ja poweria on paljon – meininki muistuttaa paljon enemmän Burgundin valkoisia kuin minkään alueen sauvignon blancia. Suuresta koostaan huolimatta viini muuttuu nopeasti erittäin intensiiviseksi, tiiviiksi ja virtaviivaiseksi. Maku on aluksi konsentroituneen sitrushedelmäinen, alleviivatun kalkkikivinen ja merisuolainen sekä hieman pähkinäinen, lopussa rutikuiva ja tuntuvan mausteinen. Jälkimaku on hyvin pitkä ja vangitseva. Viini on täydellisen nautinnollinen tässä vaiheessa, etenkin ruuan kanssa, mutta potentiaalia löytyy selvästi.

Liirumlaarumini maalaa varmasti kuvaa viinistä, joka on kovin epätyypillinen lajissaan (ei kissanpissaa, nyyh). Ehkä näin, mutta missään nimessä Génération XIX ei vie hommaa huonoon suuntaan tyypillisestä Sancerre-meiningistä. Vaikka se ei anna aivan sitä fixiä, mitä alueen ”perustuotteilta” on tottunut saamaan, on se omalla, ainutlaatuisella tavallaan niin timanttisen hieno viini, että sukat pyörivät jaloissa sitä juodessa ja käsitys alueen potentiaalista laajenee massiivisesti.

Deux de Savoie

2014 Domaine des Ardoisières Vin de pays d'Allobrogie Argile Blanc

Savoien viinien fanitukseni on jatkunut kevätkesällä ja fiilikset koko skeneä kohtaan ovat kehittyneet – mikäli mahdollista – aiempaakin positiivisemmiksi. Sattumalta tulin viikon sisään nauttineeksi ”saman” viinin punaisen ja valkoisen version ja kiitettävästi molemmat värit olivat mieleeni.

Domaine des Ardoisières on biodynaaminen, 17 eekkerin tarhat omistava tuottaja, joka luottaa paikallisiin lajikkeisiin. Viinit on nimetty maaperän mukaan ja nimeä ’Argile’ (savi) kantavat putelit ovat edullisimpia (12 ja 18 €). Näistä ylöspäin siirtyessä hinnat kohoavat välittömästi ja kärkiviinit lukeutunevat Savoien kalleimpiin, joskin ovat toki vielä varsin edullisia verrattuna Bordeaux’hon, Bourgogneen ja Pohjois-Rhôneen. Joskus tulee varmasti vielä noita talon hinnakkaampia kokeiltua, mutta jo nämä entry level -viinit onnistuivat painelemaan namiskuukkeleitani aika kivasti.

Valkoinen Argile on sekoitus rypälelajikkeita Jacquère (40 %), Chardonnay (40 %) ja Mondeuse Blanche (20 %). En osaa sanoa kuinka harvinainen tuo viimeinen lajike on, mutta itselläni kyseessä oli ensimmäistä kertaa vastassa. Kaikki talon viinit käyvät villihiivoilla, tämän osalta kolmannes käytetyssä tammessa ja kaksi kolmannesta teräksessä.

Nenä tunnistaa viinistä kirpeitä sitrusaromeja, mineraaleja, piikiveä ja yrttejä. Muscadet’ta ja Sancerrea sekoittamalla saattaisi saada aikaan jotain samanlaista, eli varsin positiivisissa sfääreissä liikutaan.

Suutuntuma on erittäin virtaviivainen ja toisaalta järisyttävän hapokas, mutta toisaalta vuoristopuromaisen raikas ja puhdas. 11,5 %-alkoholin keveyden ja sakkakypsytyksen tuoman hiivaisen runsauden yhdistelmä on jotain kaunista. Kirpeä lopetus laittaa suun supistelemaan oikein miellyttävällä tavalla. Muscadet’ta, Sancerrea, Chablis’ta ja blanc de blancs -samppanjoita rakastavalle tämä savoijilaisviini on silkkaa nannaa ja voissa paistettu ahven oli täydellinen paritus.

2012 Domaine des Ardoisières Vin des Allobroges Argile RougePunainen Argile on sekoitus tuttua Gamayta (80 %) sekä epäilemättä monille eksoottista Persan-lajiketta (20 %). Tynnyrikypsytyksestä ei tuottaja mainitse, mutta toteaa käymiseen tapahtuneen ”Grappe entière”, minkä oletan tarkoittavan, että tertut on viskattu saaviin oksine kaikkineen.

Tuoksu on varsin vetoava sekoitus vadelmaa, kirsikkaa, verta, rautaa ja ”metsän lattiaa”. Vetoava ei tässä ole synonyymi kosiskelevalle, sillä meininki on kohtuullisen hapanta, muistuttaen Juran Trousseauta. Samalla kuitenkin myös graniittimaaperän Syrah hiipii mieleen.

Suutuntuma on enintään keskitäyteläinen ja äärimehukas. Tämäkin väri omaa erittäin tymäkät hapot, jotka tuntuvat aluksi melkoisen armottomilta, mutta toisaalta tekevät viinistä todella energisen, raikkaan ja mielenkiintoisen. Seuraavana päivänä hapot eivät ole enää yhtä ilkeät, minkä johdosta kokonaisuus on selkeästi aiempaa miellyttävämpi ja nautinnollisempi, muistuttaen Fleurien viinejä. Lihaa ei luiden päällä ihan hirveästi missään vaiheessa ole ja tunnettua Rhône-eksperttiä mukaillen maaperä tuntuu siirtyneen lasiin onnistuneesti.

Kasuaalin viininlitkijän ei todennäköisesti olisi kovin helppo pitää tästä punaisesta versiosta, mutta hapokkaiden ja kepeiden ranskalaisten makuun päässeet varmasti arvostaisivat. Itsekään en tätä ehkä suinpäin ryntäisi lisää ostamaan, etenkään, kun avokille tätä olisi turha juottaa. Hyvä viini joka tapauksessa on kyseessä – AFWE approved – joskin vahvistaa vähän uskoa siitä, että Savoie todennäköisesti tulee lyömään läpi valkoviineillään (ja skumpalla), jos jollain.