2012 Arianna Occhipinti Il Frappato

frappato

Keskustelu alkuviineistä on ollut aktiivista koko syksyn, ainakin viinikuplassa elävien keskuudessa. Itse en asiasta juurikaan jaksa jauhaa etenkään ”viinityyliä” paatoksellisesti vastustavien kanssa, koska koen hommassa olevan minkä tahansa klassisen nettiväittelyn ainekset: voittajia ei ole.

Vaikka nautin tähän genreen luokiteltavia viinejä melko usein, joudun aika ajoin huomaamaan suhtautuvani vasten tahtoani ja kaikkea logiikkaa varsin negatiivisesti itse termiin. Alitajuntaisesti koen sen välillä tarkoittavan juuri sitä, mitä jotkut tahot väittävät sen poikkeuksetta tarkoittavan: kirpeää, ohutta tai jopa joillain mittareilla viallista.

Jos ravintolassa suositellaan itselleni täysin vieraan tuottajan viiniä erityisen vänkänä alkuviininä, koen voimakasta tarvetta valikoida listalta – tai yhä useammin liitutaululta – lasiini jotain edes jollain tasolla tuttua juomaa, joskus jopa olutta. Tämä reaktio on sikäli yllättävä, että fanitan alati kasvavaa joukkoa alkuviiniskeneen luettavia tuottajia, joiden viinit eivät ole lainkaan kirpeitä, ohuita saati jollain ”klassisilla” standardeilla viallisia. Onneksi lähes jokainen nauttimani tätä ideologiaa edustava – myönnettäköön, usein erittäin tarkasti valikoitu – pullo ohjaa taas ajattelua oikeaan suuntaan.

Sisilian Vittoriassa viiniä viljelevä Arianna Occhipinti on yksi alkuviiniskenen tunnetuimpia nimiä. Tämä 100 % Frappato tulee 40-vuotiaiden köynnösten asuttamalta palstalta, joka sijaitsee 280 metrin korkeudella merenpinnasta. Maseraatio kesti 30 päivää, kypsytys taasen 14 kuukautta 25 hehtolitran kokoisissa slavonialaisissa tammitynnyreissä. Viiniä ei luonnollisesti suodatettu ennen myyntiin laskua.

Korkkasin pullon kahden syvällä pelissä olevan viininystävän seurassa. Odotin pullosta löytyvän jotain sen sorttista villiä menoa, että Chianti Classicoa rakastavalta avokilta ei välttämättä löytyisi täyttä ymmärrystä. Olin väärässä.

Lasista nouseva tuoksu tuo erehtymättömästi mieleen Italian ja joulun, eli kaksi asiaa, jotka ovat kovasti puolisoni mieleen. Aromimaailma on maanläheinen ja turvallisen tuntuinen. Kuivaa, hapahkoa tumma kirsikkaa, mokkaa ja joulumausteita.

Suutuntuma on keskitäyteläinen ja raikkaan hapokas, mutta jämäkkä, pureksittava ja maukas. Makuprofiili on tuoksun mukainen, hapankirsikkaista Italiaa kiireestä kantapäähän, mutta siinä on kuitenkin jokin erityinen oma vibansa; se ei maistu Toscanalta, Campanialta tai Piemontelta. Matala alkoholi ei luonnollisesti tunnu lainkaan ja meininki on kaikin puolin oudon eläväistä. Hieman yllättäen viini ei haasta oikein millään tapaa, muttei toisaalta kosiskelekaan. Se on vain parhaalla mahdollisella tavalla helppo ja hieman rustiikkiseen sävyyn herkullinen. Varman päälle pelattu kombinaatio vanhan kunnon ”bolognesen” kanssa toimii tietysti täydellisesti.

Vuosikertavaihtelu on tietysti aina olemassa, mutta en jaksa uskoa kenellekään heräävän negatiivisia alkuviiniviboja ainakaan tätä vuosikertaa maistellessa. Rankasti maskeerattuihin viineihin kypsyneille Il Frappato tarjoaa satavarmasti rutkasti nautintoa ja vastinetta joka pennille. Tämän ja COSin Pithos Rosson jälkeen oma Sisilian natuviinien fanitukseni alkaakin olla jo melkoisessa nosteessa.

2014 A. et P. de Villaine Bourgogne Côte Chalonnaise Les Clous Aimé

img_2561

Bourgognen Chardonnay – liekö olemassa turhauttavampaa viinityyliä?

Hyvien viinien löytäminen säännöllisesti tuntuu tässä kategoriassa olevan melkoisen vaikeaa, ellei sitten jätä budjettirajoitteita pois ja osta vain tunnetuimpien alkuperämerkintöjen viinejä arvostetuilta tuottajilta. Tällöinkin korkeasta hinnasta huolimatta voi ennenaikainen oksidaatio pilata makunautinnon täysin, mutta myönnettäköön, että itse en pelaa niissä sarjoissa, missä moinen rasittaisi elämää.

Miinakenttämäisestä olemuksesta huolimatta tästä segmentistä on mahdoton irtautua, koska ne muutaman kerran vuodessa vastaan tulevat elämykselliset pullot tuppaavat tuottamaan kokemuksen, joka on täysin omaa luokkaansa; mistään muusta viinityylistä ei vain saa samanlaista kokemusta. Sitten voikin taas huoletta rämpiä pettymysten suossa useiden kuukausien ajan, jahdaten sitä maagista fiilistä, joka tuntuu löytyvän vain satunnaisista viinijumalien siunaamista pulloista.

Taannoin ravintolassa tulin tilanneeksi valkoista burgundia, kuullakseni sitten kyseisen viinin olevan lopussa, minkä jälkeen päädyin pulloon moselilaista risukkaa. Se oli loistavaa – tietysti – sekä erittäin ruokaystävällistä. Tietysti. Kenties Riesling ei omaakaan samanlaista taianomaista vetovoimaa kuin Chardonnay juuri sen takia, että se on niin luotettava? Pakko painottaa pohdinnasta huolimatta, että missään nimessä en ole nostamassa Chardonnayta Rieslingin yläpuolelle. Kunhan pohdin suhdettani näihin kahteen lajikkeeseen tässä ja nyt.

Puolessa välissä kesää lipittelin lentokentän viinibaarissa melkoisen vänkää valkoista Pernand-Vergelesses’iä vuodelta 2001. Kyseessä oli laadukas, karismaattinen ja jopa kiehtova tapaus, joten tietäähän sen kuinka sitten kävi. Sen jälkeen heti seuraava valkoinen burgundini olikin täydellinen fiasko. Erittäin arvostetun tuottajan – joskin vähäisen appellaation – viini oli niin mitäänsanomaton esitys, että taisimme juoda pullosta noin kolmanneksen ennen lavuaarin pääsyä apajille. Innostukseni laantui, muttei täysin. Kuinka ollakaan, parisen viikkoa myöhemmin päästiinkin taas asian ytimeen.

Côte Chalonnaisen valkkareista kuulee silloin tällöin hyvää, mutta kovin paljon niihin ei esimerkiksi ravintolarintamalla törmää. Nyt nautittu pullote houkutteli erityisesti sen tuottajan takia. Aubert de Villaine tunnetaan paremmin pohjoisemmassa osassa Bourgognea sijaitsevasta tilastaan, mutta elättelin toiveita, että maaginen kosketus saattaisi saada aikaan hyvää myös vähemmän maagisen terroir’n kanssa työskennellessä. 1970-luvulla perustetun A. et P. de Villainen tunnetuin tuote on erikoisesti Aligoté Bouzeron, mutta se saisi nyt jäädä toiseen kertaan, koska Chardonnay.

Les Clous Aimé tulee 3.4 hehtaarin kokoiselta savi- ja kalkkikivimaaperän omaavalta palstalta, jonka köynnöksillä on ikää 20-55 vuotta. Meininki on biodynaamista ilman sertifikaatteja. Käyminen ja kypsytys ovat tapahtuneet 80-prosenttisesti 30-40 hehtolitran tammisammioissa ja 20-prosenttisesti pienissä tammitynnyreissä, jälkimmäisen kestäessä vuoden verran. Lähtökohtaisesti hiivasakkojen on annettu pysyä liikkumattomana, mikä kertoo paljon tuottajan tavoitteesta viinin tyylin suhteen.

Jostain syystä epäröin monesti käyttää muhkeapesäisiä Bourgogne-laseja valkkareille, peläten viinin jotenkin luhistuvan niin isossa astiassa. Tälläkin kertaa huoli oli täysin turha, sillä Les Clous Aimé kukoisti tässä formaatissa ja parani hetki hetkeltä. Sen tuoksu ei välttämättä tuo mieleen pohjoisempien kylien viinejä, sillä tammea – saati voita tai pähkinää – ei juurikaan ole havaittavissa. Sen sijaan esille nousee adjektiiveja kuten merisuolainen ja minttuinen, hillityn sitrushedelmän ja lievän hapankerman aromin pyöriessä taaempana. Myös sitä kuuluisaa mineraalisuutta on tarjolla, paljon.

Maun osalta hommat jatkuvat pitkälti samoilla linjoilla. Suutuntuma on keskitäyteläinen sekä odotetun jämäkkä ja ryhdikäs. Hapot ovat tuntuvan voimakkaat, mutta kutkuttavan rauhallisella tavalla. Makumaailma on suora toisinto tuoksusta, joskin sillä erotuksella, että sakkakypsytyksen tuomaa hiivaisuutta on myös framilla. Ihailtavan rehellinen, sörkkimätön ja läpinäkyvä meininki tuo paljolti mieleen laadukkaan lämpimämmän vuoden Chablis’n. Dokabiliteetti on tietysti kova ja jano sammuu, mutta kauniiden, minimalististen juttujen ystävä saa tästä myös ihan oikeaa nautintoa. Kyllä, maaginen kosketus toimii tässä tapauksessa myös Bourgognen syrjäisimmillä nurkilla.

2011 Friedrich Becker Weissburgunder ”Kalkgestein”

2011 Friedrich Becker Weissburgunder "Kalkgestein"Pohdin hetken antavani tälle postaukselle nimeksi ”Not drinking Riesling in Helsinki”. Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että turha poiketa hyväksi todetulta linjalta. Loppupeleissä kyseessä on hyvin pitkälti tasting note, ei mitään sen syvällisempää.

90 % ajasta juon tutuksi tullutta kamaa, eli klassisten eurooppalaisten alueiden ykkösvientituotteita, mutta hetkittäin hairahdan ja haluan ”antaa mahdollisuuden” jollekin rotaatioon kuulumattomalle viinityylille. Usein homma menee reisille ja avokki valittaa koekaniiniksi joutumisesta. Sitten juodaan taas tovi risukkaa, chiantia, samppanjaa etc ja kaikki on hyvin.

Tällä kertaa halusin ottaa kokeiluun Saksasta jotain muuta kuin risukkaa ja päädyin nojaamaan tuottajiin, joiden tarjonnasta olen nauttinut Rieslingin suhteen. Kellerin Grauer Burgunder -S- odottaa vielä kokeiluaan, mutta Pfalzin ja Alsacen välisen rajan molemmin puolin toimivan Friedrich Beckerin pinot blanc ”Kalkgestein” on auki tässä ja nyt ja voi veljet – se on hyvä!

Semivanhat luomuviljelyt tarhat, villihiivakäyminen, 2400-litraisessa tammiastiassa 5-6 kuukautta hiivasakkojen kanssa. Ei kirkastusta tai suodatusta.

Tuoksussa on paljon tuttua. Kalkkikivi dominoi, rinnallaan kypsää omenaista ja persikkaista hedelmää. Hiivasakkakypsytys on jättänyt viitteitä, tammesta en onnistu löytämään pienintäkään jälkeä. Hedelmäisyydessä on hieman kosiskelevaa sweet’n’sour-meininkiä.

Rutikuiva maku on varsin mehevä ja se tarjoilee paljon tuoksun mukaista kypsän kirpeää hedelmää, mutta taas olennaisimmin esillä tuntuu olevan maaperän ilmaisu, eli tuntuva kalkkikivisyys. Tekstuuri on vakuuttavan jämäkkä ja hapokkuus on voimakasta osastoa, pistäen suun napsaamaan kuin se arvostetumpi rypälelajike konsanaan. Jälkimaku on pitkä ja jännittävä.

Kalkgestein futaa nokassani ja suussani erittäin hyvin, jopa rieslingmäisen hyvin. Mieleen tulevat juurikin Pfalzin ja Rheinhessenin risukat – ikinä en arvaisi sokkona, että kyseessä on sama lajike kuin Alsacen Pinot Blanc -viineissä, edes niissä laadukkaammissa. Kaippa sille siis jotain perusteita on, kun Dr. Bürklin-Wolf ei halua tarhaviiniensä etiketteihin rypäleen nimeä merkitä.