Yle Teeman foodie-ilta ja muutamat maistellut viinit

BabetteSeurustelu ja yleinen syventyminen illalliseen häiriintyivät eilen hiukan Yle Teeman ohjelmatarjonnasta. Foodie-teeman pohjalta näytettiin ensin tuore dokumentti (Foodies – The Culinary Jetset) maailmaa kiertävistä ruokabloggaajista ja perään tanskalainen klassikkoelokuva Babette’s feast (Ranskalainen illallinen). Siinä missä ensimmäisen sisältö on helposti arvattavissa, kertoo jälkimmäinen tarinan elämästä 1800-luvun syvästi uskonnollisessa jyllantilaisessa kylässä, huipentuen ylenpalttiseen ranskalaiseen illalliseen.

Ruoka-teemasta huolimatta ohjelmien välinen suuri kontrasti muodostuu ennen kaikkea siitä, että dokumentin päähenkilöt elävät ruualle ja ruuasta, siinä missä yhtä lukuunottamatta elokuvan illallistajat elävät – ainakin puheissaan – pyhästä hengestä, pyrkien parhaimpansa mukaan olemaan nauttimatta – ainakaan näkyvästi – eteen tulevista herkuista ja juomista.

Kumpainenkin ohjelma oli mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta elokuva oli maineensa (parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar) veroinen kokemus, joka vahvan kuvauksen ja hienojen näyttelijäsuoritusten lisäksi kiehtoi viininörttiä (noh, vähän ruokanörttikin) suuresti illalliskohtauksellaan. Itseäni mietityttikin ruokajuoma-aspektin täydellinen puute dokumentissa: kukaan bloggaajista ei maininnut sanallakaan ruuan ja juoman symbioosista, mikä toki omalla kohdalla on kaikki kaikessa, mitä ravintolaelämyksiin tulee. Elokuva oli tämän suhteen toista maata. Jokainen ruokalaji sai ansaitsemansa nestemäisen kumppanin, kuvan kenraalin tunnistaessa sokkona peräperään amontillado-sherryn, vuoden 1860 Veuve Clicquot’n ja Clos Vougeot’n, alaikäisen tarjoilijapojan tavatessa konjakkipullon etiketistä sanat Vieux, Fine ja Champagne.

Babette’s Feast on ehdottomasti katsomisen väärti elokuva sitä vielä näkemättömille. Jopa siinä määrin, että koin taas hetkellisesti hieman lievempää tuskaa Yle-verosta, mitä ei ole tapahtunut sitten True Detectiven. Vastaiskuna foodie-dokumentin välinpitämättömyydelle viinien suhteen, jaan nyt viimeisimmät mainitsematta jääneet viinifiilistelyt, jotka toki tuli koettua ruokailun yhteydessä.

2009 René Muré Gewurztraminer Vorbourg Vendanges Tardives

2009 René Muré Gewurztraminer Vorbourg Vendanges Tardives

20150401_204948Lämpimän vuoden vendanges tardives -gewurztraminerin olettaisi olevan melkoisen konsentroitunutta tavaraa, varsinkin tuottajan moelleux-indikaattorin perusteella, mutta maku todisti toisin. Syvänkeltainen viini kyllä tuoksui juuri siltä, mitä odottaisikin: kypsä ja parfyyminen, täynnä litsiluumun, ruusun terälehtien, hunajan ja mehiläisvahan aromeja.

Maku oli kuitenkin yllättävän jämäkkä ja kompakti, ei juuri lainkaan öljyinen tai raskas. Tuoksun mukainen makumaailma sai lisäpotkua leimallisesta mausteisuudesta, joka veti etenkin jälkimakua melko kuivaksi, tehden tästä melkoisen helposti sippailtavan jälkiruokaviinin. Kovin kompleksinen tai syvällinen kokemus tämä viini ei ole, mutta erittäin lajikeuskollinen ja hyvin tehty, sekä hyvä kumppani hieman miedommille juustoille (Bleu d’Auvergne onnistui lievästi kyykyttämään).

2008 Fontodi Chianti Classico

2008 Fontodi Chianti Classico

Fontodin perus-CC on ollut skenen suosikkejani jo muutaman vuosikerran ajan eikä 2008 tee laadullista poikkeusta, lievän tyylillisen kylläkin. Fontodi vaatii aina hiukan enemmän kypsytystä kuin kategorian muut viinit, mutta mielestäni reilun kuuden vuoden ikä alkaa jo olla melko passeli korkkaukselle.

Tunti karahvissa ja tuoksu on täyttä dimangia: klassinen, karismaattinen ja intensiivinen, varustettuna runsaalla hapankirsikalla ja nahalla, sekä yllättävän tuntuvilla tallinnurkkaisilla ja volatiilisilla aromeilla. Aivan varmasti joku hilloisempien viinien ystävä voisi tästä pelästyä ja luikkia pakoon, mutta Musar-fanit olisivat todennäköisesti hyvin innoissaan.

Rutikuiva, puhtaan kirsikkainen makumaailma on mitä tyypillisintä laatu-Sangiovesea, mutta tekstuuri on se asia, joka erottaa tämän viinin massoista. Rakenne ei ole missään nimessä kevyestä päästä, mutta silti suutuntuma on paradoksaalisen satiinimainen. Melko täyteläinen ja kypsän hedelmäinen viini onnistuu olemaan hyvin kirkas ja ryhdikäs, sekä ihan perhanan herkullinen. Fantastinen kumppani karitsan sisäfileelle ja arvokas muistutus siitä, että Fontodia pitäisi aina löytyä kaapista muutaman pullon verran.

2011 Domäne Wachau Riesling Smaragd Singerriedel

2011 Domäne Wachau Riesling Smaragd Singerriedel

Tämä kuuluisan palstan risukka vakuutti kaksi vuotta sitten tilalla käydessä. Maistelimme todella paljon talon tuotantoa, mutta tämä oli se viini, jonka ehdottomasti halusin mukaani. Nyt joudun nöyrästi myöntämään, että sorruin valitsemaan vaikuttavimman, muttei varmastikaan parhaimman viinin. Ellei sitten viini ole huonossa vaiheessa elinkaartaan tai kärsinyt kuljetuksesta, taivaankappaleet huonossa järjestyksessä tai…

Alussa lievästi pirskahteleva viini tarjoaa tuoksuosastolla varsin kypsässä muodossa persikkaa, persikan kiveä, sitruunaa ja mehiläisvahaa, sekä hieman kukkaista vibaa. Yltiöhedelmäisessa paketissa on ”lämmin” fiilis, josta en diggaa sitten ollenkaan, mutta ainakin aromien kirjo on vaikuttava laajuudessaan.

Paletilla viini on tutussa hengessä kypsän hedelmäinen ja suuntäytteisen runsas, sekä jälkimaun osalta hieman alkoholin (13.5 %) lämmittämä. Jäännössokeria ei varmaankaan paljoa löydy, mutta hedelmän kypsyys yhdessä korkeahkon alkoholin kanssa luovat epämiellyttävän makeuden tunteen. Happoja on reilusti, raikkautta ei niinkään. Yleisfiilikseltään viini ei ole täysin tasapainoinen saati kovin miellyttävä, eikä asiaa auta tarjolla ollut ihan maistuva lohimedaljonki. Kahden vuoden takainen kokemus oli kovin erilainen, mutta aina ei voi voittaa.

2006 Fattoria Selvapiana Chianti Rùfina Riserva Bucerchiale

2006 Fattoria Selvapiana Chianti Rùfina Riserva Bucerchiale

Laadukkaiden italialaispunkkujen voittokulku sen kuin jatkuu. Tämä vietti karahvissa jopa kaksi ja puoli tuntia, joskin loisti jo alkumetreiltä lähtien.

Tummanpunainen viini päästää lasissa paljon valoa lävitseen, mikä on aina lupaava merkki. Alue- ja lajiketyypillinen tuoksu tarjoaa kauniissa muodossa kypsää hapankirsikkaa, tervaa ja savua, sekä hentoa makeaa sienimäistä meininkiä, mikä tasapainottaa kivasti muutoin hyvin kuivaa ja karheahkoa aromimaailmaa. Tämä astetta omaleimaisempi vivahde tekee Bucerchialen tuoksusta selkeästi keskivertoa kiinnostavamman ja tuoksuteltavamman.

Suutuntuma on yllättävän kepeä ja ilmava, mutta kaukana ohuesta. Tarjolla on samanlaista räjähtävän mehukasta, eloisaa ja energistä meininkiä, jota tyypillisesti löytää lähinnä parhaista alkuviiniskenen Beaujolais-vinkuista, mutta silti homman nimi on päivänselvästi toscanalainen Sangiovese. Happoja on paljon ja hieman rakeiset tanniinit tarraavat tuntuvasti, mutta silti viini tuntuu hellivän suuta ja soljuvan alas kuin paraskin real ale.

Reippaasti punertava sisäfile ja Appenzeller Extra olivat molemmat loistavia kumppaneita Bucerchialelle, mutta aivan yhtä innolla sitä litkii sellaisenaan. Avokki oli eri mieltä, mutta omaan suuhuni tämä maistuu vielä Fontodiakin paremmin, päästen samalle tasolle Montevertinen viinien kanssa, mitä tulee Sangiovesen klassisimpaan olemukseen.

Viinifriikin paratiisi Stadin sydämessä

SinnePääsiäisemme huipentui hartaasti odotettuun illalliseen Stadin ravintolakentän kenties kuumimmassa paikassa. Olin lukenut ja kuullut Sinnen ruuasta lähes pelkkää hyvää, mutta päällimmäinen syy omaan innostukseeni oli paikan viinilista, joka laajuudellaan, laadullaan ja kiinteällä euromääräisellä katteellaan oli laittanut minut välittömästi polvilleni. Tuntui täysin epätodelliselta, että Stadissa voisi olla tarjolla tämänkaltainen kattaus huipputuottajien burgundeja ja samppanjoita (yms yms yms) hinnoilla, jotka parhaimmillaan eivät merkittävästi eroa markkinoiden vähittäismyyntihinnoista.

Totta se kuitenkin on ja harvinaisen ristiriitaisesti haluan samanaikaisesti sekä kuuluttaa ilosanomaa maailmalle kaikille kolmelle lukijalleni, että pitää suuni visusti supussa, jotta voin jatkossakin mennä nauttimaan näitä ällistyttävän huokeita herkkuja.

Savart Champagne Bulle de Rosé

Savart Champagne Bulle de Rosé

Olin etukäteen pohtinut yhtenä vaihtoehtona samppanjapullon tilaamista listalta, mutta koska laseittain myytävä ’Champagne of the moment’ oli tällä erää mainion Savartin pinkki tuotos, päätimme aloittaa illan tällä jalolla kuplajuomalla. Aluksi hieman vaisulta tuntuva samppis (kenties pullo oli juuri korkattu?) kehittyi upeasti lasissa, paljastaen pian viinillisen luonteensa, jossa kuplat tuntuivat ikään kuin sivuseikalta. Uljas kirsikan ja karpalon sävyttämä tiivis hedelmä yhdistettynä vankkaan rakenteeseen olisikin tehnyt tästä myös erinomaisen ruokajuoman, mutta hienosti viini toimitti roolinsa ruokahalun herättäjänä, ei vähiten kiitos veden kielelle nostattavan, kirpeän jälkimaun. Kiinnostukseni Savartin tuotantoa kohtaan ei todellakaan vähentynyt tämän viinin myötä.

20150404_192824Päädyimme yksimielisesti tilaamaan koko seurueelle Menu Puutarhan, suomennettuna viisi ruokalajia 58 eurolla. Pääruokana tarjoiltava siika lannisti hetkeksi intoa tilata punaviinia pöytään, mutta järkeilimme Pinot Noirin istuvan kuitenkin hyvin ainakin alkuruuan karitsalle ja pääruuan jälkeiselle juustolle, jonka meitä palveleva herrasmies sanoi sovitettavan valittuun viiniin. Pullot valkoista ja punaista burgundia pöytään, kiitos!

Olin jo päättänyt luopua tavastani kuvata eteen tulevia annoksia, mutta jouduin pyörtämään päätökseni. Aivan kuin palvellakseen amatöörimäisimpiä bloggaajia ja täten saadakseen ympäri Internetiä tarkkoja kuvia annoksistaan oli Sinnessa päädytty sijoittamaan matalia valaisimia suoraan pöytien yläpuolelle. Melko fiksu ratkaisu tällä hämärästi valaistujen ravintoloiden aikakaudella.

Ensimmäinen annos, ahvenanmaalaisesta karitsasta valmistettu tartar, avasi pelin järkyttävän vahvasti. Jos tartar on ranskalaisen keittiön klassikoista ehkä astetta vaikeammin lähestyttäviä monille, voittaisi tämä versio varmasti ujoimmatkin lihansyöjät puolelleen. Äärimmäisen mehevä, herkullinen ja hienostunut, yllättäen hyvä kaveri kaikkien kolmen tässä vaiheessa edessämme olevan juoman kanssa.

2009 Domaine Marquis d'Angerville Volnay 1er Cru Clos des Angles

2009 Domaine Marquis d’Angerville Volnay 1er Cru Clos des Angles

Jos jotain haasteellista Sinnen viinilistasta voi löytää tarjonnan laajuuden lisäksi, on se monien punaviinien nuori ikä, mikä on toki jokseenkin ymmärrettävää. Pohtiessa tämän pullon ja Mugnier’n Clos de la Maréchalen välillä päätyi ratkaisevaksi tekijäksi juurikin ikä, sillä jälkimmäisen – toki huippulaatuisen – vuosikerran 2005 viinien sanotaan olevan melko hankalassa vaiheessa tällä hetkellä. Tämän lämpimän ja niin ikään laadukkaan vuoden, selkeästi eleganssi edellä kulkevan nuoren viinin juotavuus oli suurimman osan illasta oikein hyvä, mutta sen kerätessä lisää runsautta myös tanniinien tarrausvoima kasvoi ja viimeisten suullisten jälkimaussa oli jo havaittavissa melko rautaista puristusta.

Tanniinien ollessa vielä piilossa tarjosi kuulas, kirkas viini mitä kauneimman ja puhdaspiirteisimmän kattauksen kypsää punaista marjaa ja kivistä mineraalisuutta kera tryffelin ja aluskasvillisuuden vivahteiden. Jämäkkä happorakenne takasi hienon ryhdin ja eloisuuden, joskin aika tiukka tapaus tämä selkeälinjainen, hurmaava viini on, ei toki missään nimessä yllättäen. Pullo oli kuulemma ravintolan viimeinen eli hyvin on maistunut muillekin illallistajille, mikä ei varsinaisesti järkytä, kun tiedostaa tuottajan statuksen ja huokean hinnoittelun (94 € vs maailmanmarkkinoiden keskivähittäishinta 72 €)

20150404_195125Toinen ruokalaji, kermainen juurisellerikeitto, oli kuin luotu tilaamallemme valkoviinille. Hillittyarominen, kuohkea soppa oli täydellisesti maustettu ja sai koko seurueen hiljentymään hetkeksi. Niin tämän kuin muidenkin ruokalajien kohdalla oli annoskoot mietitty todella hyvin. Kertaakaan en jäänyt kaipaamaan lisää, saati kokenut annosta liian suureksi.

2011 Domaine Ramonet Chassagne-Montrachet 1er Cru Les Ruchottes

2011 Domaine Ramonet Chassagne-Montrachet 1er Cru Les Ruchottes

”Even more intense and often of grand cru quality is the Ramonet Ruchottes. From a steep, hillside vineyard but one with more clay than Caillerets, it has great character and power, impressively rich when young but with fine aging potential.” -Remington Norman

Suhteeni Bourgognen valkoisiin on hiukan hankala, mutta olin täydellisen täpinöissäni päästessäni tilaamaan alueen eliittiin kuuluvan Ramonet’n tarha-Chassagnea. Toisin kuin muutamissa Cellartracker-arvioissa, ei meidän pullomme omannut ennenaikaisen oksidaation merkkejä, vaan viinin hiukan avauduttua oli tarjolla todella korkealuokkaista chardonnayhedonismia.

Intensiivinen tuoksu huumasi voisella, pähkinäisellä ja suolaisen mineraalisella aromillaan. Ei sillä, etteikö hedelmääkin olisi löytynyt, mutta pääasiassa Chablis’ta ja samppanjaa viime vuodet litkineenä tuntuivat ei-hedelmäiset aromit selkeästi suuremmassa määrin.

Voimaa, intensiivisyyttä ja ylellistä konsentraatiota huokuva viini sykähdytti joka ikinen kerta palettia helliessään, monesti mainitun viherminttuisen jälkimaun jatkuessa lähes loputtomiin. Kiinteä- ja tiivisrakenteinen Ruchottes ei tosiaan ole mikään massiivinen mörssäri, vaan elegantti ja hienosti ruokiamme tukeva herkku, joka jo näin nuorella iällä vangitsee juojansa huomion sataprosenttisesti. Jos vain tammi olisi aina Chardonnay-viineissä näin taidolla käytettyä ja hapokkuus yhtä reipas…

20150404_201306Pääruuaksi oli tarjolla siikaa, joka ei toki itsessään ole mikään voimakkaiden valkoviinien ystävä, mutta toteutus muutti pelin hengen täysin. Ylivoimaisesti rustiikkisin, paahteisin ja tekstuuriltaan ronskein siika-annos mitä olen edestäni löytänyt – ja yllättäen aivan täydellinen kumppani valkoviinillemme. Seurueen naisväki valitteli reilua suolaisuutta, mutta kenties erilaisiin sunnuntaiaamiaisiin tottuneina ei minulla ja vastapäätä istuneella herrasmiehellä herännyt samanlaisia tuntemuksia.

Pääruuan jälkeen saimme Volnayn kyytipojaksi ennestään vierasta, pohjois-ranskalaisen Lillen kaupungin alueelta tulevaa Mimolette-juustoa. Tämä kova, tumman oranssi juusto komppasi pähkinäisellä, lievästi makealla maullaan hienosti punkkuamme ja sen voimistuneita tanniineja. Ainoa naputtamisen aihe tulee juuston rakenteen kovuudesta tai pikemminkin voiveitsimäisestä instrumentista, jolla sitä oli tarkotus leikata. Kuoren irroittaminen viimeisestä suupalasta oli todella kovan työn ja tuskan takana, kun juusto tuntui sinkoilevan ympäri lautasta ja välillä pöytää veitsen siihen painautuessa.

20150404_213635

Ennen suklaista jälkiruokaa oli hetki pohtia illan viimeistä nektaria. Silmäilin jälkiruokaviinejä, mutta kaverin ehdottaessa tisleihin siirtymistä pidin ideaa hyvänä ja tiedustelinkin välittömästi tarjoilijalta mahdollista listaa. Ja listan tosiaan saimme! Näin jaloa tarjontaa kypsytettyjä väkeviä en muista Suomessa nähneeni; yhtäkkiä olimme taas aivan liian monen hyvän vaihtoehdon äärellä.

20150404_214548Itse suklaakakku oli syntisen herkullinen, sisältä upean kostea pläjäys, kera mustaherukkasorbetin ja vaniljamoussen (?). Tilanne oli sikäli ristiriitainen, että ilman tisleitä sorbetti olisi toiminut kivana raikastajana, mutta nyt kakku ja mousse toimivat tisleen kanssa paremmin ilman sorbettia.

Francis Darroze Bas-Armagnac Château de Gaube 1972

Francis Darroze Bas-Armagnac Château de Gaube 1972

Roullet-Fransac Cognac Grande Champagne 1952

Roullet-Fransac Cognac Grande Champagne 1952

Rypäletisleemme olivat väreiltään identtiset, mutta niin tuoksun kuin maunkin osalta hyvin eriluonteiset. Siinä missä vuoden 1972 Armagnac oli silkinpehmeä ja lempeä, oli vuoden 1952 konjakki hyvinkin voimakas ja mausteinen. Makuprofiilit olivat melko samanlaiset: kypsiä ja täyteläisiä, täynnä superherkullista kuivattua hedelmää, kaakaota ja vanhaa puuta. Kumpikin juoma oli kokemus itsessään, Armagnac tosin huomattavasti parempi hintalaatusuhde, ja kumpikin laittoi tekemään sikaria pahemman kerran mieli.

Iltamme oli ruokien ja juomien osalta harvinaislaatuisen upea. Vielä kun ottaa huomioon välittömän ilmapiirin, viihtyisän ympäristön ja huikean ystävällisen ja ammattitaitoisen palvelun, on Sinne tällä hetkellä Stadin ykkösosoitteita. Erityismaininnan ansaitsee palvelu viinien osalta. Viinit saivat arvoisensa tarjoiluastiat oikean mallisista ja reilun kokoisista laseista ja temperointi osui maaliin täydellisesti. Viinit tarjoillut herra ilmaisi olevansa punaviinimme dekantointia vastaan, mutta tarjoutui kuitenkin sen halutessamme tekemään. Vähäeleistä, mutta huiman asiantuntevaa ja kohteliasta. Ei voi muuta kuin todeta, että tässä on uusi suosikkiravintolani kotikaupungissani.

2011 Ridge Lytton Springs

2011 Ridge Lytton SpringsKoska tämä keskiviikkoiltainen Sonoma Valleyn jykeväleuka oli mallia puolikas, saa tämä postauskin olla normaalia lyhyempi. Parin Geyservillen ja ehkä pikkiriikkisen vähemmässä määrin yhden Estate Cabernet’n jäljiltä odotukset olivat korkealla viileän vuosikerran Lytton Springsille, mutta alfauros lunasti ne kirkuvin värein, koostaan huolimatta.

Tykitys alkaa ensimmäisellä sekunnilla, nokkaan noustessa huumaavan intensiivistä kypsää, superkirkasta tummaa hedelmää, josta oma nekkuni poimii mustaherukkaa ja kirsikkaa. Hedelmäisyyden leimaavassa tuoksussa on myös kiva maanläheinen, hieman pölyinen alavire ja jopa pohjoisen Rhônen viineistä tuttu oliivimainen vivahde. Etiketistä tietämätön avokki arvaili tuoksun perusteella lasissa olevan toscanalaista tavaraa, mikä on omissa kirjoissani melkoinen kunnianosoitus jenkkiviinille!

Hedelmävetoisuus jatkuu massiivisen mehukkaassa, erittäin eloisassa maussa, joka vain hetkeksi onnistuu piilottamaan huomattavat, mutta silkkiset, kalifornialaisen bodybuilderin voimalla tarraavat tanniinit, jotka sitten johtavat kuivaan, hieman bitteriseen ja mausteiseen jälkimakuun. Zinfandel-voittoiseksi blendiksi tällä viinillä on todella kiitettävä hapokkuus, joka tuo makuun kivaa kirpeyttä ja ryhtiä. Aromien kirkkaudessa maku ei pääse ihan tuoksun tasolle, hieman on lakritsisuutta havaittavissa, mutta lähelläkään ylikypsää ei käydä.

Etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on yli 14 prosentin punkku ja – noh, Zinfandel-blendi – on Lytton Springs 2011 aivan käsittämättömän juotava ja helposti lähestyttävä, tarjoten ainakin näin puolikkaassa koossa jo nyt loistavan kumppanin naudan entrecôtelle. Varoituksen sana on annettava tarjoilulämpötilasta, sillä huoneenlämmön lähestyessä alkaa tuoksussa tuntua itselleni epämiellyttävää kookoksista tammea ja fokus kärsii hiukan. Muutoin kyseessä on selkeä voittaja, jonka uskoisi miellyttävän itseänikin vannoutuneempia eurofiilejä.

Guillaume Sergent Champagne Les Prés Dieu Extra Brut

Guillaume Sergent Champagne Les Prés Dieu Extra BrutVaikka olenkin vankkumaton viljelijäsamppanjameiningin puolestapuhuja, olen myös ensimmäisenä allekirjoittamassa, että läheskään kaikki itse rypäleensä kasvattavat tuottajat eivät ole huomion arvoisia. Lähes jokainen ostamani pullo tässä skenessä onkin ensin tullut bongattua saamasta hehkutusta jossain luotettavassa lähteessä, oli se sitten blogi, foorumi, kirjallisuus tai asiantuntijasaitti.

Poikkeuksellisesti tämä pullo tuli ostettua puhtaasti Caves du Forumin myyjän suosituksesta. Myöhemmin kotioloissa kiinnosti tietysti kaivaa tästä ja muista ostetuista viineistä mahdollisimman paljon lisää infoa, mutta lukuun ottamatta tuottajan omaa sivustoa ja yhtä ainukaista ranskalaista keskustelufoorumia ei tuottajasta tai viinistä yksinkertaisesti löytynyt ainuttakaan tiedonjyvästä. Missä vika, olinko erehtynyt ostamaan kuraa, joka ei ole onnistunut kirvoittamaan juuri kenenkään viiniä maistaneen kielenkantoja?

IMG_20150328_095143Quantité: 881 bouteilles????

Olen aiemminkin vertaillut viljelijöiden ja merkkituottajien välisten tuotantomäärien huimia eroja, mutta nyt tuli vedettyä pohjat. Ei ihme, jos kukaan ei ole koskaan kuullut samppanjasta, jota tuskin edes riittää vietäväksi Reimsin ulkopuolelle!

Tuottaja onneksi tarjoaa tietoa viinistä kohtuullisesti. Tämä lähes täysin kuiva 100 % chardonnay koostuu kahden Reimsin länsipuolella, Vrignyn ja Coulommen kylien alueilla sijaitsevan tarhan rypäleistä. Montagne de Reims on tietysti pääasiallisesti Pinot Noir -seutua ja Vrigny tunnetaan kenties parhaiten Egly-Ouriet’n sataprosenttisesta Pinot Meunier -viinistä, joten kovin yleinen tämä valkoinen lajike ei näillä alueilla liene. Isoissa tammitynnyreissä käynyttä viiniä ei ole suodatettu ja rikkisulfiittia on lisätty maltillisesti, kokonaismäärän jäädessä alle 40 mg/l. Avokin ollessa melko herkkä liialliselle sulfiitille tuo viimeinen tieto ei ole missään nimessä kannaltamme yhdentekevä, vaan erittäin positiivinen uutinen.

Kalpealla, kuin suomalaisen talven haalistamalla viinillä on aivan minimaalisen pienet kuplat. Tuoksu yllättää, sillä tyypillisen murskattujen simpukoiden suolaisen aromin ohessa hedelmäisyys on selkeästi kypsempää ja tummasävytteisempää kuin tutummilla Côte des Blancsin Chardonnay-viineillä. Maanläheinen punainen omenaisuus todennäköisesti johtaisi sokkona pahemman kerran harhaan, mutta tuoksu sinänsä on kyllä puhdaspiirteinen ja miellyttävä.

Maku on niin ikään kypsä ja runsas, joskin hyvin tiivis ja ryhdikäs sekä erittäin hapokas. Kuohu on melko suuri, mutta hyvin jämäkkä ja pitkäkestoinen. Makumaailma on todella primäärinen, kiitos lyhyen sakkakypsytyksen (18 kk) ja sitäkin lyhyemmän korkinvaihdon jälkeisen iän (8,5 kk), koostuen pitkälti alueen viineille tyypillisestä punaisesta omenasta ja kirsikasta. Tiukasti fokusoitunut suutuntuma on hyvin viinillinen, muttei niukasta sokerinlisäyksestö huolimatta lainkaan ärhäkkä tai edes kovin haastava. Jälkimaku on kirpeä ja jatkuu pitkään, mitä parhainta aperitiivimatskua.

Maku lunastaa tuoksun lupaukset siitä, että kyseessä on erittäin epätyypillinen blanc de blancs, toki epätyypillisistä lähtökohdistakin. Huonosta viinistä ei voi ikipäivänä puhua, mutta lyhyestä kypsytyksestä ja ei kovin aristokraattisesta terroir’sta johtuen mitään massiivisen vivahteikasta tai syvällistä makukokemusta en onnistunut saavuttamaan. Viinin kanssa nautittu sushi ei myöskään tummasävytteisen hedelmäisestä makumaailmasta saanut yhtä loistavaa kumppania kuin tyypillisistä Côte des Blancsin kuulaista, suolaisen mineraalisista ja selkeän vaalean hedelmäisistä viineistä. Sen sijaan ruuan jälkeinen paritus kotoisen Puna-Heidi-juuston kanssa toimi hyvin ja emme kohdanneet lainkaan haasteita tyhjentää pullo sillä samalla lauantaisella istumalla.

Road trip 2014 – Ahr ja Pfalz

20140819_084602Aikomuksenani on ollut tuottaa jonkinmoisessa muodossa raporttia viime vuoden kesälomamatkastamme jo pitkään, mutta olen toistaiseksi epäonnistunut asiassa surkeasti. Koska talvilomamme alkaa lähestyä uhkaavasti ja tulevan kesäloman suunnittelu starttaa varmasti piakkoin sen jälkeen, otan nyt viimein itseäni niskasta kiinni ja alan suoltaa postauksia, jos nyt sitten erittäin kuvapainotteisia sanallisen virran kuivuuden vallitessa.

Tavalliseen tapaan aluksi Ruotsin läpi vienyt matkamme johti tällä kertaa ensimmäisenä Ahrin ja Pfalzin viinialueille. Reissumme pääasiallinen painopiste oli kuitenkin Ranskan kohteissa Alsace, Chablis, Bourges (Sancerre) ja Céré La Ronde (Montlouis), joten nämä alkumatkan stopit olivat erittäin lyhykäisiä. Toisaalta mentaliteettimme näillä reissuillamme on ylipäätänsäkin nähdä mahdollisimman paljon, ei tehdä syväluotaavia katsauksia viinialueiden tuotantoon vierailemalla mahdollisimman monilla tiloilla, maistaen mahdollisimman monia viinejä. Meistähän vain toinen on viininörtti, ja itsekin myönnän painottavani enemmän satunnaista tutustumista viineihin muun lomailun ohella kuin liukuhihnamaistelua. Kaikki kunnia toki niille, jotka jälkimmäistä preferoivat.20140817_163722Toinen kerta tekee perinteen? Joka tapauksessa tämä on tullut jäädäkseen, nimittäin ensimmäisen matkapäivän visiitti Turun Pizzariumiin.20140818_142127Kuka tiesi, että Malmössä on varsin keskieurooppalainen vanhakaupunki? 20140818_14215520140819_170419Ensimmäiseksi majapaikaksemme Manner-Saksassa valikoitui Dernaun kylä Ahrin viinialueella. Moselin viinialueen pohjoispuolella sijaitseva, punaviineihin painottunut Ahr ei ole toistaiseksi luonut massiivisesti nimeä maailman viinikartalla, mutta vähintäänkin vaihtelun nimissä alue kiinnosti. Loppumatkasta olisi myös luvassa pakollinen visiitti Bernkastel-Kuesiin, joka oli täten tässä vaiheessa pois laskuista.

Harmillisesti säiden jumalat näyttivät keskisormea ja ensimmäiset lomapäivämme kuluivat lähes hyytävissä merkeissä. Majatalomme ei selkeästikään kokenut lämmitystä tarpeelliseksi elokuussa, joten tätä visiittiä varjostivat ikävästi lievästi epämukavat olosuhteet.20140819_162943Maisema huoneistostamme ei kuitenkaan ollut hassumpi.20140819_170051 20140819_172106 20140820_172806 20140820_172950 20140820_173338Kylän yllä kulkee ulkoilijoiden ja kuntoilijoiden suosima Ahr Rotweinwanderweg.20140819_165026 20140819_165206Dernaun tunnetuin yksityiskohta on Meyer-Näkelin viinitalo ja ravintola. Muutoin kyseessä on erittäin rauhallinen, kenties jopa unelias kylä, mutta näiden takia voi kyllä perustella itselleen visiitin.20140819_20074720140819_211746Raflan meininki on kovin Steiner-henkistä, mutta kotoista ja lämmintä tunnelmaltaan.20140819_195513Jouduimme jakamaan pöydän, mutta tämä kaveri oli huomattavasti paremmin käyttäytyvää sorttia kuin kotoinen nelijalkainen ystävämme.20140819_211609Kyytipoikamme oli laadukasta, mutta aivan liian nuorta tavaraa. Kirpeä, kuulas ja kauniin punamarjainen, mutta myös kireä ja niukasti antava. Vuoden verran chillausta vanhassa, isossa tammiastiassa ja voisin kuvitella tämän olevan ihan eri luokan herkku. Toinen asia sitten on viinin hinnoittelu: tilan puodissa muistaakseni 11 euroa maksava viini oli saanut mykistävän, melkein kolmosen kertoimen (opin vähittäismyyntihinnasta myöhemmin), mitä pidin lähes mauttomana. Maistoimme samalta tuottajalta myös ahrilaisen rieslingin ja badenilaisen spätburgunderin, jotka tuottivat yo. pulloa enemmän nautintoa, joskin jälkimmäinen selkeästi lämpimämmän ilmanalan hengessä.20140819_201508 20140820_183355Ravintolan keittiö tuottaa erittäin laadukasta apetta, huomattavasti raikkaammassa muodossa kuin Saksan viinialueilla perinteisesti. Kaniiniannos sopi erittäin hyvin yksiin nuoren spätburgunderimme kanssa, kuten myös kirkaslieminen kalakeitto talon rieslingin kanssa. 20140820_14233120140820_14263120140821_123131Ajettuamme Dernausta 200 kilometriä Pfalzin viinialueelle Wachenheimiin tuntui siltä kuin olisimme tulleet eri planeetalle. Aurinko paistoi ja celsiusasteita oli vähintään 25, nyt alkoi olla oikeasti loman tuntua ilmassa. Wachenheimin tarhoilta ei ehkä tule Pfalzin aivan parhaat viinit, mutta yksi sen tunnetuimmista tuottajista kylläkin, nimittäin Dr. Bürklin-Wolf.20140821_113714Astuimme tyylikkäisiin tiloihin sisään poikkeuksellisesti vailla sovittua tapaamista, mutta saimme silti erinomaisen vastaanoton. Tom Benns – tilan ilmiömäinen englantilainen viestinviejä – otti meidät avosylin vastaan ja uhrasi aikaansa hyvän tovin maistattaakseen tilan viinejä ja keskustellakseen kanssamme sekä viineistä että kaikesta mahdollisesta muustakin. Benns on hillitön hahmo, joka lennokkaalla läpän heitollaan ja maanisella, herkästi purskahtavalla naurullaan saa vieraat välittömästi tuntemaan olonsa mukavaksi.20140821_122322Saimme perusteellista faktaa viineistä maistellessamme, kuten että vinoteekin varastot olivat tällä erää todella rankasti tyhjillään fiinimpien tarhaviinien osalta. Ao. kuva kertoo (tyypillisen epätarkasti) kaiken oleellisen siitä, miten epäonnistuin surkeasti aikomuksessani haalia talon ykköslinjaston (GC) viinejä. Muutamat vaatimattomammat pullot nappasin mukaan, mutta tässä vaiheessa matkaa en osannut olla harmissani asiasta, sillä mahdollisia shoppailuhetkiä olisi luvassa vielä huomattavasti enemmän kuin auton kapasiteetti sallisi. Visiitti Dr. Bürklin-Wolfille oli mieleenpainuva ja en voi kuin suositella täällä käymistä, mikäli Pfalzin suunnalla liikkuu. Viinitilojen PR-miehet ovat harvoin yhtä viihdyttävää seuraa kuin täällä.20140821_113704 20140821_124903Deidesheim ei ehkä ole vierailemistani viinikaupungeistä kaikkein idyllisimpiä tai eläväisimpiä, mutta kyllä täällä mielummin pyörii kuin Rüdesheimissa.20140821_12552920140821_16342020140821_175426Suuren maailman meininkiä: Dr. Deinhardin omistama Von Winningin viinitila. Ravintolan ruokalistan erikoisuus oli 78 euron Wagyu-pihvi, mikä omaan silmään istuu saksalaiselle viinialueelle kuin palmut Rovaniemelle.20140821_141345Mainitessani Tom Bennsille yöpyvämme Biffarin viinitalon läheisyydessa, oli herran hymyilevä reaktio: ”In that new ridiculously bright green building?”. Navigaattorin johdatettua perille vasta tiesimme vastauksen kysymykseen. Rankasta ulkonäöstä huolimatta olimme tehneet hyvän valinnan, sillä modernin majapaikan hintalaatusuhde oli timanttinen ja lokaatio kaupungin ytimen ulkopuolella erittäin miellyttävä. Tien toisella puolen nökötti useita rivejä paikallisen osuuskunnan – Winzerverein Deidesheim – köynnöksiä, mikä ei ole koskaan ikävä näky.20140821_15443120140821_174458 20140821_160439Myös aiemmin mainittu Biffarin japanilainen ravintola terasseineen osoittautui oivalliseksi paikaksi illastaa ilta-auringon vielä lämmittäessä.20140821_18354020140821_18370920140821_172554Pfalzissa oleiluun on vielä luettavissa seuraavan päivän lyhyt visiitti Ilbesheimin kylän Kranz-viinitilalle, mistä kirjoitin jo talon Rieslingiä koskevan postauksen yhteydessä, joten en lähde toistamaan itseäni. Tutustuttuamme Pfalziin lyhyesti oli luvassa siirtyminen melko läheiselle Alsacen viinialueelle, Kaysersbergin kylään.

2011 Moreau-Naudet & Fils Chablis 1er Cru Forêts

2011 Moreau-Naudet & Fils Chablis 1er Cru Les ForêtsPitkästä aikaa etiketti, josta olen kikseissä – vieläpä parissa eri mielessä. Ensinnäkin Chablis on melko vanhoillinen viinialue, joten tämän kaltainen graafinen, sarjakuvallinen etiketti on todella harvinainen näky. Toiseksi tämän etuetiketin kohdalla on ranskalaisille viineille tyypillinen informatiivinen minimalistisuus vedetty lähes niin tappiin kuin mahdollista. Ei vuosikertaa, ei rypälelajiketta, ei maakuntaa tai pääasiallista viinialuetta. Ainoastaan tuottajan ja tarhan nimet, joista jälkimmäinen on tässä tapauksessa geneerisen oloisesti ranskan kielen sana ’metsät’. I love it!

Stéphane Moreau (ei sukua Christianille tai J.:lle) omaa läjän laadukkaita, iäkkäiden köynnöksien 1er cru -plänttejä ja tuottaa viinejä kuten niin moni biodynaamisuutta harrastava tai sitä kolkutteleva pientuottaja tänä päivänä. Toisin sanoen täysin eri tavalla kuin suurin osa appellaation tuottajista. Tarhoilla työskennellään ilman koneita ja myrkkyjä, sadonkorjuun tapahtuessa vasta, kun rypäleet ovat täysin kypsiä. Kellarissa vältetään kaikenlaista käpälöintiä ja villihiivoilla käyneen viinin annetaan kypsyä rauhassa ja pitkään isoissa tammiastioissa. Rikkiä lisätään vain minimaalisesti.

Hieman hunajainen, hyvinkin kukkainen tuoksu vapauttaa ilmoille mitä klassisimman merituulisen/merisuolaisen aromin, väritettynä savuisilla ja sitrushedelmäisillä vivahteilla. Hieman kuivan tammen viitteitä kuvittelen myös löytäväni, muttei mitään liian ilmiselvää. Erittäin raikasta, kristallinkirkasta ja rodukasta meininkiä on tarjolla; enpä muista hetkeen nauttineeni näin paljon kuivan valkoviinin tuoksusta.

Maku on kuiva, merisuolainen ja vahvasti montun sisäpintoihin pureutuva, omaten yllättävän rauhallisen, mutta silti veden kielelle nostavan hapokkuuden. Suutuntuma on keskitäyteläinen, tiivis ja lähes täysin rasvaton. Tammikypsytys tuntuu, mutta aromien sijaan tekstuurissa, joka on kiinteydestään huolimatta ylellisen ilmava – ei lainkaan jännittynyt. Hillittyn hedelmäinen makumaailma on kirpeähkön sitruksinen, mausteisuuden nostaessa päätään loppumetreillä. Rypäleiden kypsyys välittyy, muttei millään mahdollisella negatiivisella tavalla.

Avokki kommentoi ensiksi viinin olevan hieman matalahappoinen ja myöhemmin yllättyi, kun mainitsin kyseessä olevan Chablis’ta (etiketin vaikutus!). Toden totta, kyseessä on hämmästyttävän vähän teräksisillä hapoilla ja äärimmäisellä mineraalisuudella ratsastava tapaus, mutta silti omaan suuhun viini maistuu erehdyttävästi Chablis’lta – ja hyvältä sellaiselta.

Viini tuli nautittua ensiksi paistetun nieriän ja sitten Brebiou-juuston kylkiäisenä ja molemmat kombinaatiot maistuivat keskiviikkoiltana jotakuinkin niin hävyttömän herkullisilta kuin voi vain toivoa. Joskus tämä viini ja ruoka -meininki on vain niin käsittämättömän helppoa ja yksinkertaista. Mitä tästä kaikesta jäi käteen, niin tulevilla matkoilla Ranskan mailla ja mannuilla tulee nimi Moreau-Naudet pitää visusti mielessä, sillä Raveneauta ja Dauvissat’ata ei kuitenkaan tule vastaan. Sama oppi pätee Brebiouhun ja kaupan juustotiskiin.

2009 Cantina dei Produttori Nebbiolo di Carema Carema Riserva

2009 Cantina dei Produttori Nebbiolo di Carema Carema RiservaEdistyneempikin Nebbiolo-Niilo saattaisi saada anteeksi Careman kokoisen aukon Piemonte-sivistyksessään. Itse asiassa tehdessäni researchia tämän viinin tienoilta tajusin ajaneeni tietämättäni aivan Careman kylän vierestä kesällä 2013, siirtyessämme Barolon ydinalueilta kohti Aostan laaksoa. Carema sijaitsee aivan kahden alueen rajan tuntumassa, toki Piemonten puolella.

Koska appellaatio on pieni (40 ha) ja omistukset sitäkin pienempiä, ei viinejä ihan joka paikassa kävele vastaan. Helpoiten löytynee tuotteita tältä paikalliselta osuuskunnalta, joka koostuu 80:stä osa-aikaisesta viljelijästä, joiden keski-ikä liitelee kuudenkympin paikkeilla. Barolon ja Barbarescon tapaan tämän pohjoisen Piemonten appellaation viinit ovat puhtaita nebbioloja. Tarhat ovat vaikeasti työstettäviä rinnepalstoja, mikä ei kuitenkaan ainakaan tämän tuottajan kohdalla heijastu viinien hintoihin, kuten ei tämän viinin kolmen vuoden tammikypsytyskään.

Rusehtavan punainen viini on ihastuttavan läpinäkyvä. Tuoksu on jo ensi metreiltä niin klassinen ja helposti tunnistettava, että on vaikea olla hymyilemättä leveästi. Tarjolla on runsain mitoin rehevää punasävytteistä hedelmää (kirsikkaa, karpaloa, jopa ruusunmarjaa) tervaiseen, hieman savuiseen huntuun puettuna. Ajan myötä tuoksu tulee parfyymisemmäksi ja ennen pitkää myös pientä sienimäisyyttä alkaa olla löydettävissä.

Paletilla viini on massiivisen mehukas, pureskeltava jopa, sisältäen runsaat, mutta ystävälliset, siloitellut tanniinit, jotka tarraavat poskista tuntuvasti, mutta lempeästi. Viini on samoin tein (noh, reilun tunnin ilmauksella) avoin ja kutsuva, tarjoillen todella klassisen ja autenttisen Nebbiolo-kokemuksen. Keskitäyteläisen ja täyteläisen välille asettuvasta suutuntumasta ei läskiä löydy, mutta lihaa ja runkoa yllin kyllin. Hedelmä on melko nuorekasta, mutta rakenne ei rajoita dokabiliteettia pienimmässäkään määrin. Viini jättää jälkeensä puhtaan ja raikkaan fiiliksen, kuten laadukkaan ruokaviinin soisikin tekevän.

Sanottakoon, että taas kerran yllätyin Nebbiolon suhtautumisesta pitkän ilmaamiseen, sillä alusta asti avoin, mutta hieman liian lempeältä maistunut viini kasvatti tanniinejaan huomattavasti illan mittaan. Pehmeä nebbiolo ei painele nappejani laisinkaan, joten olin erittäin iloinen tästä ”puraisun” voimistumisesta.

Barbarescon vastaavan osuuskunnan mainitaan monesti tuottavan Piemonten parhaita hintalaatusuhteita – mitä en suoranaisesti kiistä – mutta rohkenisinpa väittää, että vertailussa melko samaan tapaan hinnoitellun Produttori del Barbarescon normalen kanssa tämä Carema Riserva vie voiton. Ei ihan huono saavutus vanhojen osa-aikaviljelijöiden osuuskunnalta, jonka viineistä moni ei ole koskaan kuullut.

20150311_180124