2012 F.X. Pichler Grüner Veltliner Federspiel Loibner Frauenweingarten

2012 F.X. Pichler Grüner Veltliner Federspiel Loibner FrauenweingartenNykyään kovin harvoin jaksan blogipostauksia runoilla viineistä, joista en ole pahemmin syttynyt. Aina välillä käy tosiaan niin, että viini, jolle olen ladannut paljonkin odotuksia, jättää täysin kylmäksi ja haluan vain unohtaa sen nopeasti ja siirtyä seuraavaan. Tämä viini melkein päätyi tuohon kerhoon.

Kävellessämme keväällä 2013 Wachaussa pitkin Dürnsteinin keskiaikaisen kylän pääkatua, aikomuksenamme pikkuhiljaa suunnata takaisin kohti Kremsin juna-asemaa, noteerasimme pienen viinikaupan ja päätimme pikaisesti poiketa sisään. Kotoista World of Warcraft -harrastajaa muistuttava skloddi maistatti tiskillä paikallisia viinejä, jotka eivät suuremmin säväyttäneet, mutta valikoima muuten oli sen verran värikäs, että shoppausviettini heräsi. Koska juna-aikataulujen takia oli pienehkö kiire, toimin pikaisesti ja valitsin mukaan tämän maineikkaan tuottajan viinin järkeilyllä: ”F.X. Pichleriä alle neljälläkympillä? Ottakaa rahani!”.

Puolitoista vuotta myöhemmin en odottanut viinin olevan mitenkään ihanteellisessa iässä korkkausta varten, mutta edellisestä grüneristä oli jo sen verran aikaa, että annoin periksi houkutukselle. Pienen researchin perusteella ymmärsin nopeasti, että hiljattaisen Ganevat’n tapaan myös Pichlerin viinit tulisi dekantoida. Siispä tartuin tuumasta toimeen ja esittelin viinin huoneilmalle jo hyvissä ajoin ennen keskiviikkoiltaa.

IMG_20141217_161642Tadaa, dekanteriin kaatui reduktiivisin viini miesmuistiin. Neste kirjaimellisesti sihisi laskeutuessaan lasiastiaan, tehden välittömästi ilmiselväksi, miksi nopeat googlailut olivat tuottaneet yo. lopputuloksen. Maku jatkoi samaa tarinaa, ollen todella hermostunut, ärhäkkä ja lämmin. Annoin viinin olla tunnin verran karahvissa, kunnes kaadoin sen takaisin pulloon ja lähdin reippailemaan.

Nelisen tuntia myöhemmin paistoin kuhafileet voita säästelemättä ja pelonsekaisin tuntein kaadoin viiniä laseihin. Tuoksu oli tavallaan mitä klassisin, tuoden nokkaan tuntuvan yrttisyyden ja valkopippurin sävytteistä omenaa, melonia ja savua. Korrekteista aromeista huolimatta lajikkeelta toivottava raikkaus ja kirkkaus olivat kuitenkin pahasti kateissa ja kokonaisuus oli kaukana innostavasta.

Paletilla keskitäyteläisellä, hapokkaalla viinillä oli varsin mainio ryhti, mutta hyvin kulmikas olemus. Kypsää omenaa ja alleviivattua valkopippuria löytyi reilusti, muita vivahteita ei niinkään. Kohtuullisesta 12 prosentin alkoholista huolimatta jälkimaku oli lämmin ja teemäinen – kaukana raikkaasta. Huolimatta kohtuullisesta juotavuudesta ruuan parissa viini oli massiivinen pettymys, vielä enemmän keskivertoa korkeamman hinnan ja tuottajan maineen huomioiden.

Vuorokautta myöhemmin oli pakko tsekata tilanne uudelleen. Kuinka ollakaan, selkeää kehitystä oli tapahtunut, viinin ollessa nyt merkittävästi aiempaa rennompi ja tasapainoisempi. Aiemmin kireään suutuntumaan oli muodostunut yllättävää, äärimmäisen tervetullutta ilmavuutta ja kulmikkuus oli vähentynyt huomattavasti. Stereotyyppisten aromien suhteen maku painotti selkeästi enemmän veden kielelle nostavaa mineraalisuutta ja tuoksukaan ei ollut enää entisensä, omaten nyt herkullisen hunajaisen viban. Kokonaisuutena viini oli aivan eri luokkaa ja lasillisen nauttiminen sellaisenaan ei tuottanut lainkaan vaikeuksia.

Selkeästi siis korkkasin pullon vain aivan liian aikaisin, mistä johtuen en voi kuin ihmetellä sen kierrekorkkisuljentaa. Kierrekorkki on mielestäni ihan ok suljentaratkaisu nuorena juotaville viineille, mutta sellaiselle, joka vaatii tunnin ilmaamisen ja vuorokauden jääkaapissa ollakseen edes jossain määrin nautittava? Vaikea sanoa koska viinin optimaalinen juomisikkuna alkaa ja miltä se silloin tulee maistumaan, mistä johtuen hintalaatusuhde on hieman kyseenalainen, kun halvemmalla saa esimerkiksi blogissa noteeratun Prager Hinter der Burg Federspielin, joka tarjoaa päräyttävää laatua aina ensisekunneilta lähtien, tai vain parilla ekstraeurolla läheisen Domäne Wachaun Smaragd-viinejä. Tästäkin huolimatta pidän mielen avoimena, mikäli jatkossa tulee F.X. Pichlerin viinejä vielä vastaan.

2008 Domaine Ganevat Côtes du Jura Grusse en Billat

2008 Domaine Ganevat Côtes du Jura Grusse en BillatFiilisteltyäni Juran viinejä reilun vuoden verran oli jotain oleellista vielä kokematta: Jean-François Ganevat, alueen kenties arvostetuin tuottaja. Hankkiessani hiljattain kaappiin pari pulloa juralaista Chardonnayta olin viimein valmis korkkaamaan aiemmin ainukaisen pulloni tämän gurunakin pidetyn hahmon viiniä.

Vaikka minkäänlaisia virallisia listauksia ei juurikaan ole löydettävissä, lukeutuu Ganevat ainakin joidenkin tahojen mukaan ns. alkuviinien tuottajiin. Tarhalla työskentely tapahtuu biodynaamisten oppien mukaan ja kellarissa homma hoituu villihiivoilla ja pakon edessä minimaalisilla sulfiittilisäyksillä. Viinien säilyvyyttä kohennetaan pitkillä sakkakypsytysajoilla, jotka vaihtelevat kahden ja jopa yhdentoista vuoden välillä. Oksidaatio ei ole useimpien viinien kohdalla tavoitteena, jonka johdosta tynnyreitä täytetään kypsytyksen aikana. Kahdeksan ja puolen hehtaarin tarhaomistuksista tuotetaan äärimmäisinä vuosina jopa 40 eri viiniä, eli tuotantomäärät ovat luonnollisesti todella pienet, mikä auttamatta johtaa huonoon saatavuuteen. Asiaa ei myöskään auta alati kasvava kulttimaine.

20141213_105518

Liuske- ja kalkkikivisellä maaperällä kasvavat köynnökset ovat tämän viinin kohdalla istutettu jo vuonna 1960. Sulfiitin käyttämättömyydestä johtuen viini on käynyt malolaktisen käymisen. Kypsytys on tapahtunut 228-400-litraisissa tynnyreissä ja pullotus tapahtunut kahden vuoden kypsytyksen jälkeen.

20141213_143406Sivusin Boxlerin Gewurztraminerin yhteydessä lyhyesti valkoviinien dekantointia. Ganevat’n valkoviinien yhteydessä usein mainitaan, että kyseinen operaatio on erittäin suositeltava. Siispä kaadoin viinin dekanteriin yhden aikaan lauantaipäivällä – sekä hiukan lasiin, tietysti – ja pienen ajan päästä takaisin pulloon, missä viini sai levätä rauhassa rauhassa seitsemisen tuntia. Kuten kuvasta näkyy, ei väri ole tämän viinin kohdalla mikään hailakka.

Halusin tehdä kunniaa viinille parhaani mukaan, joten hauduttelin kylkeen kananrintaa sherryssä kera sekalaisen sienilajitelman ja pienen lämärin crème fraîchea. Lisäksi hankin lähes pakon sanelemana reilun palan Comtéa, joka on melkoinen klassikkokumppani juralaiselle valkoviinille.

Hidas ilmaaminen ei välttämättä saanut viinissä aikaan massiivista muutosta – tuoksu oli upea jo korkkaamishetkellä – mutta haittaa siitä ei ainakaan ollut. Tuoksu on prosessin jäljiltä joka tapauksessa äärimmäisen ekspressiivinen ja eloisa. Massiivisen laajassa vivahteiden kaleidoskoopissa on selkeä hapettuneisuuden leima, joka tekee kirpeän omenan ja sitruksen sekä mehiläisvahan väritteisestä hedelmästä melkoisen uniikin. Pitkä kypsytys tuntuu pähkinän ja kuivan tammen aromeina, jotka toimivat tässä yhteydessä loistavasti – olisi vaikeaa kuvitella viiniä ilman niitä. Tuoksu tuntuu elävän jatkuvasti, hedelmäisyyden taittaessa välillä kurpitsan ja aprikoosin suuntaan, mikä ei ole lajikkeelle kovinkaan tavallista ja sikäli vain lisää viinin jännittävyyttä. Tuoksu vangitsee siinä määrin, että ensimmäistä kulausta saadaan odottaa tovi.

Viinin suutuntuma on erittäin lineaarinen ja ryhdikäs, edustaen rapisevan kuivaa ja huomattavan kirpeää tyyliä. Huikean intensiivinen ja raikas, korostaen tuntuvaa hapokkuutta ja äärimmilleen vedettyä suolaisuutta. Hedelmä tuntuu täysin toissijaiselta asialta, joskin dominoivien mineraalisten ja suolaheinäisten makujen alta löytää kyllä sähäkkää, kuivaa sitruunaa. Tasapainoisen viinin piiskaava hapokkuus kantaa aina pitkään jälkimakuun asti, freesaten paletin totaalisesti ja laittaen sylkirauhaset toimimaan. Tammi on helppo aistia tekstuurissa, muttei niinkään makuprofiilissa.

Grusse en Billat omaa todella upean, uniikin tyylin, joka ei suoranaisesti muistuta muiden Ranskan alueiden Chardonnay-viinejä, joskin yhtäläisyyksiä on toki mahdollista vetää sieltä sun täältä. Ehkä selkeinpänä erona viini ei malolaktisesta käymisestä huolimatta omaa minkäänlaista kermaisuutta, mitä monesti löytää niin Chablis’n kuin Côte de Beaunenkin esimerkeistä. Samaan hengenvetoon myös hapokkuus ja intensiivisyys ovat harvinaisen korkealla tasolla siihen nähden, että tuo happoja pehmentävä prosessi on tapahtunut.

Ruokajuomaparitus oli erittäin hyvä, mutta varsinaiset elämykset koettiin Comtén kanssa. Valkoviinin ja kovan juuston liitto ei aiemmin ole koskettanut mieleenpainuvalla tavalla, mutta nyt juusto sai jo valmiiksi laulavan viinin soimaan kuin sinfoniaorkesteri, korottaen viinin hillityn hedelmäisyyden potenssiin kymmenen. Lopputuloksena oli valaistuksenomainen makuelämys, jota ei voi liikaa hehkuttaa.

Jenkeissä hinnat ovat jo hurjalla tasolla – viinin tuore vuosikerta kustantaa wine-searcher.comin mukaan keskimäärin 49 euroa – mutta mikäli Euroopassa kohtaa tuottajan viinejä, on tämän esimerkin perusteella syytä peruuttaa auto viinikaupan oven eteen. Ei tarvita kuin yksi katse Bourgognen suuntaan ja on helppo ymmärtää, miten uniikin tapauksen äärellä ollaan.

2011 Albert Boxler Gewurztraminer

2011 Albert Boxler GewurztraminerOstettuani kesälomaisella visiitillämme Albert Boxlerille kuutisen pulloa viiniä en olisi odottanut ensimmäisen postauksen syntyvän vasta kolmannen viinin kohdalla. Viinit loistivat tilalla maistellessa kauttaaltaan, mutta kotioloissa talon crémant (ei maistettu tilalla, tod. näk. viallinen pullo) ja perustason pinot gris tuottivat eriasteiset pettymykset. Ensimmäistä ei tarvinnut paljoa puida; jälkimmäinen alkoi vasta kahden päivän päästä korkkauksesta maistua kohtuullisen nautittavalta. Kyseessä voi olla samanlainen tapaus kuin Deissin viinien kanssa, eli valkkari, joka oikeasti vaatii reilusti ilmaa näyttääkseen kyntensä. Missään ei moinen ohjeistus kuitenkaan ole tullut vastaan.

Viikolla tuli sitten korkattua tilan entry level gewurztraminer, joka oli hurmannut etenkin avokin tilan maisteluhuoneessa, nököttäessämme tanskalaisten ja belgialaisten vieraiden keskellä. Tämä viini, joka loistaa yhtä kirkkaasti nyt neljäntenä kuin ensimmäisenäkin päivänä, tarjoaa makunautinnon lisäksi hieman lisää ymmärrystä omasta suhtautumisestani tähän uniikkiin rypälelajikkeeseen.

Parfyyminen tuoksu tarjoilee kukkaisen ja hieman mausteisen aromikattauksen tavalla, johon vain Gewurztraminer kykenee. Noiden päällimmäisten aromien lisäksi löydettävissä on runsaasti makeahkoa hedelmää, josta omat aistini poimivat litsiä sekä mandariinia. Täydellisestä ujostelemattomuudesta huolimatta aromit ovat selkeät ja tuoksun yleisolemus on lempeä ja kutsuva.

Makumaailma on kypsä, runsas ja häpeilemättömän ekstrovertti, mutta kuitenkin tasapainoinen ja oudon freesi. Tekstuuri on hyvin pehmeä, mutta silti happoja selkeästi löytyy, sillä mehukkaan viinin jälkimaku on kevyt ja hyvin puhdas. Myös alussa tuntuva lievä makeus karisee tyystin jälkimakuun päästessä. Makuprofiili on paljolti tuoksun kaltaen, painottaen ehkä enemmän mausteisuutta, mutta yleisfiilis on elegantti – ei missään nimessä korostetun karikatyyrimainen. Lajityypin kompastuskivet vältetään, sillä tämä tapaus ei ole niin veltto, läski kuin alkoholinenkaan. Jälkimaku ei säily mahdottoman pitkään, mutta eipä tässä hintaluokassa sovi mahdottomia odottaa.

Boxlerin halvin gewurztraminer on tyylikäs tuotos, jolle on kenties hiukan hankalaa löytää toimivaa ruokayhdistelmää ruokapöytämme tyypillisistä appeista. Luonnetta, makua ja ennen kaikkea raikkautta löytyy kuitenkin riittämiin, jotta viini toimii aperitiivi- ja fiilistelykäytössä ihan mainiosti. Kestävyys korkkauksen jäljiltä on myös hatunnoston arvoinen asia: miten moni valkoviini pysyy täydessä terässä neljän päivän ajan? On kuitenkin todettava, että mielestäni lajikkeen parhaat puolet pääsevät huomattavasti paremmin esiin vendanges tardives -tyylisissä makeissa tuotoksissa; Rieslingin ja Chenin Blancin tapaan jäännössokeri on monesti toivottavaa Gewurztraminerin kohdalla. Siispä koen viisastuneeni tästä viinistä sen verran, että jatkossa hankintoja tehdessäni pyrin keskittymään makeampiin versioihin, sillä tuskin tulen näitä viinejä kuitenkaan yhdistelmään ruokiin.

Yay itsenäisyys

drink bigItsenäisyyspäivän viikonloppu oli omalta osaltani sanalla sanoen mahtava, huolimatta työläästä lauantaipäivästä ja rapsakasta sunnuntaikrapulasta. Olimme täysin vapaaehtoisesti ottaneet avokin kanssa kontollemme järjestää Lauttasaaren parhaat itsenäisyyspäiväkekkerit ja lopputuloksen voi todeta olleen mainio suksee. Hyvä meno jatkui seuraavana päivänä taivaallisen munapekoniaamiaisen ja vuoden parhaimpiin lukeutuvan UFC-tapahtuman parissa, toisin sanoen kyseessä oli ns. A-luokan sunnuntai.

Juhlien vetonaulaksi olin hankkinut paikalle kolmen litran lekan laatu-Cavaa. Juvé y Campsin skumpat tuli noteerattua syksyisellä Barcelonan reissulla useaan otteeseen, joskaan en silloin niitä vielä päässyt maistamaan. 2009 Reserva de la Familia Brut Nature Gran Reserva osoittautui myös makunsa osalta tyylikkääksi tavaksi kilistella kotimaamme kunniaksi ja koko juhlaväki vaikutti nauttivan sitä hyvillä mielin. Kolmen vuoden sakkakypsytys oli tuottanut paahteisen, täyteläisen ja kohtuullisen viinimäisen skumpan, joka ei kuitenkaan monien tämän hetken arvostetuiden Cava-talojen tuotteiden tapaan koittanut apinoida samppanjameininkiä. Muhkealla kuohulla varustettu viini ei Brut Nature-merkinnästä huolimatta maistunut täysin rutikuivalta, mikä kenties oli ihan hyvä asia sekalaisen seurakunnan huomioon ottaen.

Näinkin kookkaan pullon kanssa oli logistiikka aiheuttanut hieman pohdintaa, mutta onneksi Google tuli apuun, minkä johdosta olen taas hiukan viisaampi. Massiivisen metallisen coolerin täytteeksi piti saada runsaasti jäätä, joka sulaisi mahdollisimman hitaasti. Veden keittäminen ja suolaaminen ennen pakastamista tuotti lopputuloksen, jota ei voinut kuin ihmetellä: neljän-viiden tunnin jäljiltä jääpalat eivät olleet sulaneet kuin marginaalisesti, ja vielä seuraavana aamunakaan ne eivät olleet täysin muuttuneet nesteeksi. Kiitos Google, kuinka ihmiskunta pärjäsikään ennen sinua?

Sormisyötävien huuhtominen jatkui saman tuottajan vähäisemmällä tuotteella, eli 2010 Cinta Púrpura Brut Reservalla. Sokerin määrän nousua ei ollut vaikeaa havaita maussa, joka omilla standardeillani oli liian makea, mutta upposi yhtä kaikki normaaleille suomalaisille.

2011 Rivetto Barbera d'Alba NemesMuiden juomien lomassa korkattua tuli mm. tämä 2011 Rivetto Barbera d’Alba Nemes. Huolimatta viinin statuksesta tuottajan Barbera-viineistä vähäisimpänä, on se omien nystyröitteni mukaan kolmikon paras. Siinä missä kahta kalliimpaa vaivaa enemmän tai vähemmän ylikypsyys, tammi ja tammen tuoma mausteisuus, on tämä isoissa slavonialaisissa tammiastioissa kypsynyt barbera tasapainoinen, raikas ja mitä rehellisimmällä tavalla suoraviivaisen nautinnollinen. Kypsyyttä ja konsentraatiota löytyy kuitenkin siinä määrin, että viini hurmasi jokaisen sitä fiilistelleen. Marjainen tuoksu on tumma kuin yön ritari ja kutkuttavan nahkainen (nahkaritari?). Makuosastolla mehukas viini pursuaa kuivahkoa tummaa marjaa ja omaa reilun hapokkuuden. Kokonaisuus on nautinnollinen ihan sellaisenaan ja tarjoaa roimasti vastinetta rahalle. Tällaisia viinejä pitäisi aina olla varastossa juhlien varalta.

2011 Gilbert Picq & ses Fils Chablis en Vaudécorse

2011 Gilbert Picq & ses Fils Chablis en VaudécorseDear diary, kulunut viikko ja risat on ollut hyvin, hyvin ankeaa aikaa. Hampaan juuren tulehdus pakotti napsimaan yleensä viimeiseen asti välttämiäni antibiootteja, joiden huonoa toimivuutta seurasi vaihto vieläkin tympeämpiin ja äkäisempiin antibiootteihin. Säryn lisäksi tulehdus näyttäytyi kolminkertaiseksi turvonneena, täysin tunnottomana ylähuulena, jonka johdosta pahimmillaan koin fyysistä kipua nauraessani. Ei todellakaan sopiva vaiva kaltaiselleni hilpeälle ja elämäniloiselle jantterille.

Samassa syssyssä jäi kaikenlainen alkoholijuomien nauttiminen toviksi pois, joskin kuluneena lauantaina päätin vihdoin katkaista kuuden päivän kuivan kauden korkkaamalla punkkua, nimittäin Candialle Chianti Classico La Missen vuodelta 2010. Joko antibiootit jylläsivät – mikä ei tietääkseni ole ihan mahdotonta – tai viini oli pilalla, tiedä häntä, mutta pullosta irtosi nautintoa tasan yhtä paljon kuin auton katsastuttamisesta. Parhaimmillaankin tuoksusta irtosi vain tukahdutettu häivähdys pölyistä, tummaa hapankirsikkaa, mutta ei niin mitään muuta. Maku oli yhtä lailla tukossa, joskin hieman ärhäkkä lopussa. Seurailin viinin meininkiä parin päivän ajan, mutta mainittavaa kehitystä ei ikinä tapahtunut.

Eilen onnistuin keräämään rohkeuteni rippeet ja päädyin taas korkkaamaan viiniä, tällä kertaa maukkaiden ahvenfileiden huuhtojaksi. Syksymmällä nautitun Amphiboliten jäljiltä olin ennalta innoissani viinin isoveljestä, eli Jo Landronin Le Fief du Breil’stä, mutta ei niin ei. Enpä muista korkkivikaisempaa valkkaria maistaneeni pitkään, pitkään aikaan. Nanosekunnissa arvoin kaapista ensimmäisen samanhenkisen pullon, joka sattui olemaan tämä Gilbert Picq:n Chablis.

Kuten niin monesti tässä appellaatiossa, noudattaa Chichéen kunnan mailla sijaitseva Picq kohtuullisen kärsimyksen oppeja, eli myrkkyjä ruikitaan, mutta niin vähän kuin mahdollista. Ehkä hieman erikoisesti tila käyttää ainoastaan villihiivoja, mutta ei lainkaan tammea. Vaudécorse on kahden eekkerin kokoinen tarha, jonka rypäleistä tuotetaan oma viininsä ainoastaan hyvinä vuosina; heikompina vuosina ne päätyvät talon vakio-Chablis’hin.

Alleviivatun suolavetinen tuoksu tarjoaa selkeäpiirteisen kattauksen sitruunaisen hedelmän, savun ja hiivan aromeja. Viimeinen korostuu jopa siinä määrin, että siirryn mielessäni välittömästi Pariisin Le Mary Celesteen, lasissani Domaine de l’Ecun Granite Muscadet’ta ja edessäni aimo kattaus ostereita. Erona tuohon viiniin tällä on kyllä selkeämpi hedelmäisyys, kera pienen kukkaisuudenkin. Tuoksun komponenttien ollessa mitä klassisimpia, on yleisolemuksessa jotain tiettyä syvyyttä ja intensiteettiä, jotka auttavat tätä viiniä erottumaan lajin geneerisemmistä esimerkeistä.

Mausta ei voi puhua mainitsematta sen hienoa kehityskaarta lasissa. Aluksi hieman hajanainen olemus sisälsi selkeän makeudentunteen, mutta niin vain ajan kanssa fokus parani huomasti ja makeus karisi täysin. Yllättävän mehevän tekstuurin viini silti omaa, mutta hapot riittävät vaivatta kannattelemaan konsentraatiota. Jopa omassa kontekstissaan on kyseessä huomattavan suolaiselta maistuva viini, josta löytyy myös lieviä laktisia vivahteita, ei tosin kiusaksi asti. Jälkimaussa tuntuu hieman mausteisuutta ja lämpöä, mutta omaksi ihmetykseksenikin asia ei minua tällä kertaa juurikaan vaivaa. Makuprofiili on selkeän mineraalinen ja greippinen, väritettynä lievällä nokkoksisuudella. Makujen ollessa tuoksun aromien tapaan hyvin tyypillisiä ja korrekteja, on viinin tiivis, poskiin tarraava suutuntuma se, mikä tekee pesäeroa vaatimattomampiin kilpailijoihin.

Viinin runsaudesta huolimatta maut ovat sen verran hillityt ja hapot rapsakat, että toimivuus herkullisten ahvenfileiden kanssa on lähes yhtä hyvä kuin Muscadet’lla tai Sancerrella parhaimmillaan. Hyvin tyylipuhdas, rehellinen Chablis tämä on ja hintaluokassaan täten oikein hyvä ostos. Toki Muscadet tarjoaisi saman kokemuksen vielä halvemmalla, mutta ehkei kaikista viinityypeistä aliarvostetuimpaan kannata lähteä vertaamaan.

Juuren 10-vuotisillallinen

101Viime viikolla juhlittiin Juuren 10-vuotissynttäreitä ja avokin kanssa olimme päätyneet mukaan karkeloihin. Jo reippaan neljän vuoden ajan paikassa asioineina emme olleet joutuneet pitkään empimään osanottoamme näihin bakkanaaleihin, joissa olisi luvassa kymmenen ruokalajia juomien kera, välispiikkejä unohtamatta, sillä kyseessä voisi sanoa olevan suosikkiravintolamme näille leveyksillä. Ironisesti melko tasan viikko bakkanaalien jälkeen hammaslääkärini kertoi minulle tehtävän JUURIhoidon, mikä oli hieman vähemmän mieluisa uutinen.

Hupaisana anekdoottina varattuamme paikat Juuren synttäreille jossain vaiheessa lokakuuta pääsimme vielä kokemaan oman Cheek-superfanihetkemme, kun kovan suosion johdosta ravintola pian ilmoitti järjestävänsä myös toisen moisen illallisen, päivää ENNEN ensiksi ilmoitettua illallista. Elämä ei aina ole helppoa, mutta vaikeudet pitää kestää ja jatkaa vahvempana eteenpäin.

102Ensimmäinen vierailumme Juureen tapahtui kesällä 2010 ja silloin ihastuimme välittömästi ravintolan viinitarjontaan ja -politiikkaan (hyviä viinejä, kaikkea laseittain), ruokakonseptiin (monipuoliset sapakset ja/tai perinteiset annokset), rentoon tunnelmaan sekä kohtuulliseen hintatasoon. Nopealla vilkaisulla juhlaillallisen tarjontaan näytti viinien osalta siltä, että eläisimme yhä tuota herran vuotta 2010, sen verran tuttuja nimiä olivat kaikki tyynni. Kupletin juoni avattiinkin nopeasti ja tarkoituksena oli tosiaan tarjota Juuren hittejä vuosien varrelta niin viinien kuin ruokienkin osalta, tosin jälkimmäisiä pitkälti päivitettyinä versioina.

Sinänsä hassua, että nykypäivänä näitä luomu- ja lähiruokahenkisiä ravintoloita tuntuu olevan kaupunki pulloillaan, mutta vain neljä vuotta sitten Juuri tarjosi ainakin meille jotain uutta ja erilaista. Juurekset, ”roskakalat”, mallakset yms ovat tänä päivänä ravintoloissa niin kovin yllätykseton asia, mistä ainakin osittain kuuluu kunnia Juurelle. Samaan hengenvetoon pitää myös nostaa esille luomusti ja biodynaamisesti sertifioidut pientuottajaviinit, jotka jo alusta asti olivat jossain kapasiteetissa mukana tämän ravintolan listoilla. Tosin, kuten ravintoloitsijat mainitsivatkin jossain vaiheessa iltaa, ei moni alkuvuosien viineistä enää välttämättä sopisi meininkinsä puolesta Juuren tarjontaan.

Tässä vaiheessa lienee hyvä suorittaa jo traditioksi muodostunut disklaimeri, eli kuvien laatu on takuuvarmaa kelvotonta tasoa, tehden hyvin heikosti oikeutta nauttimillemme hienoille ruuille. Asiaa ei ainakaan auta allekirjoittaneen pitkin iltaa jatkunut säätäminen kännykän uuden kuvausohjelman kanssa, mutta treenaus jatkuu ja kenties joku päivä blogissa on vielä kuvia, jotka eivät polta verkkokalvoja huonoudellaan. Sitä odotellessa…

103Pienten alkumakupalojen ja André Clouet’n vakiosamppanjan siivittämänä päästiin ensimmäiseen annokseen, nimeltään ’haukea, perunaa ja kurkkua’. Raikas, rapsakka ja maistuva, ei hassumpaa. Kuvaamatta jäänyt viini, Guigalin valkoinen Côtes du Rhône vuodelta 2012, ei sen sijaan iskenyt karamellisuudessaan ja matalahappoisuudessaan lainkaan. Mennee makuasioiden piikkiin osittain, sillä en ylipäätänsäkään hirveästi innostu Etelä-Rhônen viineistä.

104Seuraavaksi oli luvassa jotain astetta erikoisempaa, eli täpläravulla täytettyä kaalikäärylettä tillin kera. Myöhäisemmällä iällä – pitkälti Juuren ansiosta – kaaliin tykästyttyäni pidin kovasti, joskin kääryleen leikkaaminen osoittautui hieman haastavaksi tavanomaisella veitsellä. Annoksen hyvää makua säestivät raikas tillifenkolisnapsi sekä postauksen alussa komeillut Stadin panimon Juurelle valmistama American Lager, joka itselleni mitä positiivisimmassa hengessä toi mieleen Samuel Adamsin Boston Lagerin.

105106Illan ensimmäinen ns. vau-hetki koettiin annoksen numero kolme, ’sipulia, mukulaselleriä ja kuttujuustoa’, kohdalla. Ties millä taikatempuilla mukulaselleristä oli saatu niin maukasta ja lihaisaa, että silmät peitettynä oisin muitta mutkissa uskonut lautasella olevan lihaa – ja maistuvaa sellaista. Huuhtojana toimi reilusti skeidantuoksuinen 2010 Julicher Pinot Noir, jonka hyvähappoinen maku oli tuoksua marjavetoisempi, mutta hyvin lajikeuskollinen uusiseelantilaiseen tapaan. Omat PN-preferenssini ovat mitä ovat, mutta tyylissään tämä on varsin mainio viini.

107Saman viinin ohessa nautittiin vielä annoas ’kukkoa, palttua ja juuripersiljaa’, joka sopi raikkaan punkun kanssa erittäin hyvin yhteen. Annos itsessään ei ehkä ollut illan päräyttävimpiä, mutta niin tämän kuin minkään muunkaan annoksen kohdalla ei heikkoa hetkeä koettu; taso oli juurimaisen kova läpi illallisen.108 109Sympaattisesti tarjoillun hirvenmakkaran kyytipoikana oli Hewitsonin maineikasta Old Garden Mourvèdrea vuodelta 2009. En muista onko viini joskus osunut lasiini ammoisilla Juuri-visiiteillä, mutta joka tapauksessa se oli selkeästi vähemmän hilloinen kuin mitä odotin. Tummaa, tiivistä ja lämmintä hedelmää hyvinkin intensiivisestä muodossa, kuitenkin ilman järjettömän massiivisia mittasuhteita. Lienee turhaa edes mainita, ettei nyt ole kyseessä ihan se omin punkkutyylini… 111 112Palettia kalibroivan mustikkasorbetin jälkeen oli luvassa ensimmäinen kahdesta pääruuasta. Menua jo viikkoja aiemmin silmäilleenä olisin odottanut kuhaa, keltajuurta ja fenkolia sisältävän annoksen kumppaniksi sauvignon blancia, mutta laseihin kaadettiinkin grüner veltlineriä, tarkemmin Fred Loimerin 2012 Grüner Veltliner Terrassen Reserve Kamptalista. Vaikea kuvitella heti SB:tä, joka olisi kompannut ruokaa yhtä hyvin: tämä liitto oli taivaissa solmittu. Hyvähappoinen, puhdaspiirteisen hillitty valkoviini sopi täydellisesti annoksen niin ikään herkille, vehreille mauille.

114 115Leijailimme edellisen annoksen jäljiltä korkealla ja pudotus olisi hyvinkin voinut tapahtua illan lihaisan pääruuan kohdalla. Vaan siinä missä villisian kylkirulla omenaisen kastikkeen kanssa vähintäänkin jatkoi samaa korkeaa tasoa, räjäytti Schloss Gobelsburgin 2010 Pinot Noir Alte Haide pankin lopullisesti. Ei enempää eikä vähempää kuin yksi parhaita itävaltalaisia punaviinejä, mitä minulla on ollut kunnia juoda. Loppupeleissä päädyn aina vertaamaan Bourgognen referensseihin, mutta tämä viini ei siinä suhteessa joudu kumartelemaan tippaakaan. Useampi Itävallan Sankt Laurent on herättänyt Bourgogne-viboja, mutta tässä on ensimmäistä kertaa pinot noir, joka kanavoi Côte de Beaunen meininkiä todella tyylikkäästi, tasapainoillen punamarjaisten ja juureksisten piirteiden välillä upealla tavalla. Samaan aikaan kosiskeleva, haastava ja erittäin kutkuttava. Pakko saada tätä jossain vaiheessa kotiin!

117 118 119Viimein oli luvassa parit jälkkärit kera makeahkon, väkevöidyn etelä-ranskalaisen punkun. Kyseinen viinikategoria on omalta osaltani vähän hit-or-miss, korkean (tuntuvan) alkoholin ollessani yksi suosikkivalitusaiheistani, eikä tämä viini osoittautunut suureksi menestykseksi tuntuvan lämmittävyytensä kanssa. Paritus herkullisen – mutta hyvin makean ja kirpeän – mustaherukkajälkiruuan kanssa ei ollut kovin onnistunut, mutta hienosti ikuistamani ’suklaata, tyrniä ja mallasta’-annoksen kera homma toimi toisaalta hyvin. Maut huuhdottiin lopuksi pois tyylillä, eli kahvin ja yhden tähden Jallun muodossa.

Illan tunnelma oli tietysti kovin erilainen kuin aiemmilla visiiteillä, pöytien ollessa yhdistettyinä kuusi hengeä istuttaviksi, mutta läppä lensi sujuvasti viereisten Juuri-fanien kanssa ja kuusi tuntia ei totisesti tuntunut kuudelta tunnilta. Ruuat olivat tuttua Juuri-laatua ja -tyyliä, eivätkä siis missään nimessä pettäneet, ja viinit pääosin hyviä, jos nyt eivät paperilla yllättäneetkään. 10 vuoden ikä ei ole yksityiselle ravintolalle Stadissa mikään pieni juttu, mutta kenenkään tuskin tarvii ihmetellä miten Juuri on tähän asti selvinnyt. Enpä yllättyisi jos sama rafla Latva-baareineen nököttäisi Korkeavuorenkadulla vielä vuonna 2024.

Savart Champagne L’accomplie

Savart Champagne L'accomplieOlen sen aiemminkin todennut, mutta mikään viinityyli ei vedä tällä hetkellä vertoja samppanjalle, mitä tulee pelikentän elävyyteen ja kiinnostavuuteen. Uusia lupaavia nimiä nousee pinnalle jatkuvasti ja tämäkös innokasta harrastajaa kutkuttaa.

Muistan rekisteröineeni Savartin samppanjatalon nimen ensimmäistä kertaa Brooklynguyn nyt jo kuopatussa blogissa, minkä jälkeen olen kuullut tai lukenut tuottajasta useassa käänteessä. Ensimmäinen mahdollisuus pullon haalimiseen olisi periaatteessa ollut jo huhtikuussa tallustaessani Pariisin Rue de la Pépinièrea pitkin Caves Augésta poispäin. Olin kuitenkin – suotta, kävi ilmi – huolissani Finnairin asettamien painorajojen paukkumisesta matkalaukkujemme osalta enkä kokenut tätä viiniä aivan dramaattisen tärkeäksi kyseisellä hetkellä. Kuinka ollakaan, sama pullo tuli viitisen kuukautta myöhemmin vastaan Reimsin Caves du Forumissa, jolloin logistisesti tilanne oli jo merkittävästi parempi. Yllättäen pullolla oli hintaa kaksi euroa enemmän kuin Pariisin putiikin ikkunassa, mutta mitäpä parista muurahaisesta piknikillä.

Montagne de Reimsin alueella Écueil’n kylässä sijaitseva Savart omaa kokonaiset neljä hehtaaria tarhoja, josta 3,5 ha on omistettu seudun ykkösrypäleelle Pinot Noir’lle ja loput Chardonnaylle. Ilman sertifikaatteja toimiva tila noudattaa pitkälti orgaanisia oppeja ja terroir’ta painotetaan jopa siinä määrin, että tynnyreihin käytetään kylän omaa tammea ja Pinot Noir’n roolia toimittaa kylän ihkaoma vanha klooni, Pinot Fin d’Écueil. Useimmat talon viineistä eivät käy läpi malolaktista käymistä ja sokerinlisäykset vaihtelevat pienen (L’accomplie 7 g/l) ja olemattoman välillä. Tästä viinistä yksi puolisko on kypsynyt teräksessä ja toinen tammessa. Tuotantomäärä viinille on huima 8000 pulloa, eli artesaanimeininkiä aidoimmillaan.

Multaisen, punaisen hedelmän (kirsikkaa ja kirpeää omenaa) väritteinen tuoksu on yllättävänkin luonteikas ja ilmeikäs, sisältäen hyvin selkeitä sienimäisiä ja savuisia vivahteita. Pienehkö hengittely tuo tuoksussa esiin tammisia piirteitä, jotka saavat aikaan tietynlaisen kirsikkacola-aromin, joka ei ole yhtään niin paha kuin miltä kuulostaa. Erittäin jännittävä tuoksu tuntuu omaleimaisuutensa perusteella ilmentävän tuottajan tarkoitusperien mukaisesti selkeästi kasvupaikkaansa, joskin myös viinin toiselle puoliskon asuttamaa kypsytysastiaa.

Eloisa, viipyilevä kuohu tekee tilaa runsaan viinilliselle, mutta energiselle suutuntumalle, jota ei vaivaa minkäänlainen raskaus tai velttous. Viini pursuaa tuoksun tapaan punaista omenaa ja kirsikkaa sisältävää hedelmää, jota sävyttävät maamaiset ja yrttiset nyanssit. Myös maussa on havaittavissa lievä colamaisuus, mitä en vieläkään laita pahakseni. Kirpeä ja mehevä viini on mainion tasapainoinen ja erittäin helposti soljuva, omaten melko lailla täydellisen ripauksen lisättyä sokeria. Korkea hapokkuus kannattelee aina pitkään, suuta kostuttavan rapsakkaan jälkimakuun asti.

L’accomplie on ihastuttavan raikas ja piristävä juoma sellaisenaan, mutta toimi timanttisesti sushin ja Dachsteiner-juuston kumppanina. Sen sijaan Brie Pays -juuston kanssa viini tuotti melko vastenmielisen yhdistelmän, eli punaviinillinen maku lienee parhaimmillaan kovempien juustojen rinnalla. Joka tapauksessa tämä nimi kannattaa painaa mieleen.