2013 Domaine Nathalie et Gilles Fèvre Chablis

2013 Domaine Nathalie et Gilles Fèvre ChablisSyksy on siitä rankkaa aikaa, että melkeinpä jokaisena viikonloppuna on jonkin sortin illanistujaista tai kissanristiäistä. Tokihan kollektiivinen ajanvietto hyvässä seurassa on aina mukavaa, mutta oma viiniharrastus siinä sitten pakostikin kärsii, kun jatkuvasti on menossa. Päästäänkin siihen, että keskellä viikkoa on sitten pakottava tarve korkata jotain ”kunnollista”, kuten nyt tämä huokea Chablis. Lautasella ollut raakamakkara osoittautui harmillisesti aivan liian tymäkäksi tappaen viinin/makuaistin pahemman kerran, minkä johdosta vaadittiin reilusti leivän ja juuston mutustelua, jotta anturit saatiin kalibroitua viinille sopiviksi.

Tällä tuottajalla ei tietääkseni ole mitään tekemistä kuuluisamman Fevren kanssa. Suurin osa 42h tarhaomistuksista käsittää Chablis’n perustason ja Fourchaumen palstoja, tuotantoideologian mukaillessa epämääräistä, mutta tälle haastavalle viininviljelyalueelle tyypillistä ”kohtuullisen kärsimyksen” strategiaa. Luomunomaiseen meininkiin pyritään, mutta ensisijaisesti halutaan välttää konkurssi haastavimpina vuosina. Tämä perus-Chablis on kypsynyt teräksessä; hiivoista ei mainita, mutten yllättyisi, jos kyse olisi villihiivoista.

Tuoksu on erittäin klassinen, joskin aavistuksen keskimääräistä hunajaisempi sekoitus sitruunaista ja greippistä hedelmää, savua, merisuolaa ja jotain erikoisempaa creme fraichen ja hiivan sekoitteista aromia. Sellaista vangitsevaa syvyyttä ja intensiteettiä tässä ei ole, mitä enemmän prestiisiä omaavien esimerkkien kohdalla voi tulla vastaan, mutta kirkkautta ja ilmaisuvoimaa kyllä löytyy.

Maku ei anna ymmärtää viinin olevan yhtään iäkkäämpi kuin se on, ollen tiukahko, hieman hapan ja hermostunut. Toisaalta happorakenne on erittäin kiitettävä – ja toki siten ryhti myös – huutaen ruokaa pöytään, aivan kuten Chablis’n kuuluukin. Tuhti viini tämä ei missään nimessä ole, mutta intensiteettiä löytyy runsaasti ja murskatun simpukan makuista uutosta vaikka muille jaettavaksi. Kirpeä, greippinen jälkimaku hellii happofriikin makuaistia, tehden viimeistäänkin selväksi, että mikään ”jokaiselle jotain, ei mitään kenellekään”-osaston Chablis ei ole kyseessä.

Koen virkistäväksi, että viini on näin rehellisesti sitä, mitä sen kaiken järjen mukaan tulisi olla. 11 euron kylä-Chablis’lta ei odota niin tammea, konsentraatiota kuin siloiteltua tekstuuriakaan, eikä niitä totisesti tästä löydä. Nuoren iänsä johdosta viini on kirpeähkö ja hieman kulmikas, mutta mitään niin haastavaa viinissä ei ole, etteikö se olisi täydellisen nautinnollinen minkä tahansa pienen purtavan kanssa.

Sex Champagne

20141015_185055Mitä? Kuusi pulloa samppanjaa.

Vuotuisen samppanjatastingin aika koitti taas. Tarjolle oli katettu tuttuun tapaan paikan päältä haalimiani kiinnostavia pulloja sekä iso läjä sushia ja juustoja. Pullot olivat pääosin järkihintaisia tuotteita väliltä 40-62 €, joskin joukosta löytyi myös yksi arkisemmin hinnoiteltu viini, joka tarjosi kivaa kontrastia muihin, ns. erikoispullotteisiin nähden.

Vailla sen tarkempaa suunnittelua olin onnistunut valitsemaan siinä määrin sekalaisen kattauksen, että jokaisen maistamamme viinin voi nähdä edustavan selkeästi eri tyyliä. Vakiosamppanja, 100 % yhden palstan Chardonnay, 100 % yhden palstan Pinot Noir, 100 % yhden palstan Pinot Meunier, sekoitepalstaviini ja ns. grande marque prestige cuvée olivat kaikki löydettävissä pöydältä, joskin loppupeleissä päällimmäisenä tarkoituksena toki oli vain humaltua hyvässä seurassa laadukkaiden juomien avustuksella.

Dehours Champagne Grande Réserve Extra-Brut

Dehours Champagne Grande Réserve Extra-Brut

Homma lähti luonnollisesti käyntiin budjettiviinillä, eli 25 euron pientuottajasamppanjalla. Tuottaja ilmoittaa viinin sisältävän 45 % vuoden 2010 Pinot Meunier’tä, 13 % vuoden 2010 Chardonnayta, 5 % vuoden 2010 ”taillea” (mitä lie jämää?) sekä 37 % solerassa kypsynyttä reserviviiniä. Sakkakypsytys kesti 33 kuukautta ja sokeria on lisätty vain 2 grammaa.

Tuoksu on melkoisen mausteinen, sisältäen punaisen omenaisuuden ohella vivahteita myös eksoottisempien hedelmien suuntaan. Terävähkö kuohu on hyvin napakka ja pitkäkestoinen. Maku on odotetusti erittäin kuiva ja hapokas, mutta omaan suuhuni mainiosti balanssissa ja erittäin freesi. Tumman kirsikan väritteisen hedelmän sisällä maistuu kiva sitruksinen väre. Suutuntuma on todella fokusoitunut vailla tippaakaan rasvaa, olematta kuitenkaan lainkaan ohut. Verrattuna illan muihin viineihin Dehours on selkeästi hillityin ja introvertein, mutta yhtä kaikki herkullisen rapsakka ja harmoninen esitys, joka tekee kunniaa Pinot Meunier -painotteisille samppanjoille.

2006 Janisson Baradon & Fils Champagne Toulette

2006 Janisson Baradon & Fils Champagne Toulette

Tyylillisesti joukon ”tavallisimman” samppanjan jälkeen oli luvassa illan ylivoimaisesti oudoin tuotos. Toulette on yhtä kuin 100 % yhden palstan Chardonnay 1947 istutetuista köynnöksistä. Kyseessä on melko uusi julkaisu, joskin vain nimellisesti. Aiemmin sama viini myytiin talon Special Club -pullotteena.

Touletten tuoksu on mykistävä, joskaan ei yksiselitteisen positiivisessa mielessä. Ilmiselvästi nokkaan nousee mitä erikoisempia marsipaanin, Cognacin ja sienten aromeja. Ns. normaalimpaa osastoa edustavat kypsän omenan, köyhien ritarien sekä tammen aromit. Tuoksu on kaikessa muhkeudessaan ja pyöreydessään niin överi, että siitä lähes saa vatsansa täyteen. Useampi maistelija noteerasi tuoksun tuovan ennemmin mieleen reilusti ikääntyneen punaviinin kuin nuoren samppanjan.

Touletten kuohu on runsas ja pehmeä, eikä kovin pitkäkestoinen. Alta paljastuva suutuntuma on epätavallisen viinillinen ja runsas, muuttuen loppua kohden vieläkin täyteläisemmäksi. Sinänsä hyvin kuivalla viinillä on hyvä happorakenne, mutta loppupeleissä viini on kuitenkin todella pyöreä ja suuta hellivä, ”kiitos” huomattavan konsentraation. On melko kliseistä sanoa pientuottajasamppiksen olevan enemmän viini kuin kuohuviini, mutta tässä on todellakin varsinainen ääripään malliesimerkki. Omaan makuuni kyseessä on melkeinpä täysi kuriositeetti, johon en toista kertaa viiskymppistä laittaisi. Todella yllättävä tapaus ottaen huomioon tuottajalta aiemmin maistaneeni Grande Réserven, joka on varsin tavanomainen, tosin laadukas samppanja.

Cédric Bouchard Champagne Inflorescence Blanc de Noirs Val Vilaine

Cédric Bouchard Champagne Inflorescence Blanc de Noirs Val Vilaine

Mätää kananmunaa, big time. Parin tunnin ilmauksella vaikutus täysi nolla. FML! Ja vasta toinen kerta saman vuoden aikana…

Emmanuel Brochet Champagne Le Mont Benoit Extra Brut

Emmanuel Brochet Champagne Le Mont Benoit Extra Brut

Tämä eksoottinen pullo tarttui Reimsissä mukaan lounastaessamme äärimmäisen sympaattisessa épiceriessä nimeltä Au Bon Manger. Vastaanotto oli lämmin kertoessamme matinkyläläisen kokin suositelleen paikkaa ja muutoin mahtavan palvelun ohella saimme myös vahvan suosituksen ostaa mukaan pullo em. kokin mielisamppanjaa. Mikä ettei, tiedostan samppanjan maailman olevan täynnä uusia löytöjä ja vaikka kyseinen viini olikin ostohetkellä täysin vieras, olen sittemmin huomannut sitä hehkutettavan useasti niin kotimaisilla kuin ulkomaisillakin saiteilla. Kuten etiketti auliisti kertoo, 1/2 Meunier – 1/4 PN – 1/4 Chardonnay -suhteen omaava viini sisältää 80 % 2010-vuosikertaa ja 20 % 2009-vuosikertaa. 11 kuukauden tynnyrisakkakypsytyksen jälkeen on seurannut kolmen vuoden sakkakypsytys pullossa; sokeria on lisätty 4 grammaa.

Yliampuvan runsas, kursailemattoman hedelmävetoinen tuoksu on aivan upea. Persikkaisen hedelmäisyyden ohella tuoksu tarjoaa lempeää mausteisuutta sekä tyylikästä tasapainottelua hienovaraisten paahtoleipäisten ja tammisten aromien välillä. Kuohu on suuresta koostaan huolimatta varsin tiivis, viipyillen pitkän tovin. Makuprofiili tarjoaa runsaan, todella uniikin pläjäyksen mitä kompleksisinta, puhdaspiirteisintä hedelmäisyyttä, joka ei yllättäen tuo suoranaisesti mieleen sen enempää tyypillistä sitruksisuutta, omenaa kuin kirsikkaakaan. Täyteläisyyden ohella viini on todella ryhdikäs ja energinen, jopa hieman positiivisesti hermostunut. Rutikuivan viinin tasapaino hakee vertaistaan ja dokabiliteetti niin ruuan kanssa kuin ilmankin on aivan tolkuton. Lievä kirpeys jälkimaussa antaa loppusilauksen herkulliselle viinille. Tyylejä on monia, mutta harva samppanja 40 €-hintaluokassa on tarjonnut näin kokonaisvaltaisen hienon makukokemuksen.

2009 Chartogne-Taillet Champagne Les Barres

2009 Chartogne-Taillet Champagne Les Barres

Ei ole epäilystäkään siitä, mikä viineistä kuumotti allekirjoittanutta eniten etukäteen: Les Barres, puhdas yhden palstan Pinot Meunier yhdeltä suosikkituottajistani. Juurtamattomista eli viinikirvan riehumiset välttäneistä köynnöksistä tuotettu viini on kerännyt mainetta monessa käänteessä ja onpa sitä käytetty useasti esimerkkinä siitä, mihin Pinot Meunier pystyy parhaimmillaan venymään. Käyminen on tapahtunut vanhassa tammessa villihiivoilla ja suodatusta ei ole tehty, kuten ei sokeriakaan ole lisätty.

Kohtuullisen pitkä hengittely Lehmannin massiivisessa samppanjalasissa toi viinistä esiin jättimäisen aromiräjähdyksen täynnä mitä villeimpiä palasia. Mehukas punainen omena, kahvi, puuhiillos sekä banaanisuklaapirtelö ovat kaikki löydettävissä, mutta mikään näistä ei dominoi vaan kyse on yhdestä huumaavasta, käsittämättömän moniulotteisesta ja vaikuttavasta aromien kirjosta.

Kuohu on sekä suuntäytteisen muhkea että erittäin tiivis, paljastaen suutuntuman, joka on samanaikaisesti viinillinen ja ilmava. Makuprofiili pursuaa tummasävytteistä hedelmää ja paahtoleipää, mutta siinä on myös eloisaa kirpeyttä. Maku muuttuu yhä kirpeämmäksi ja kuivemmaksi loppua kohden, mutta jatkuu pitkään menettämättä täyteläisyyttään. Täyteläisyydestä huolimatta juotavuus on enemmän kuin kohdallaan. Mikään elementti ei varsinaisesti huuda Pinot Meunieria (don’t mind if I do), mutta niin tai näin viini on taattua korkeaa Chartogne-Taillet-laatua, jääden tosin ainakin tällä erää hieman jälkeen loistavasta 2007 Les Orizeaux’sta, joka vuosi takaperin tuli ikimuistoisesti koettua. Odotukset alkavat tuottajan viinien kohdalla olla huolestuttavan korkealla ja enpä ylläty, jos hinnat näiden tarhatuotteiden kohdalla jatkavat nousuaan. Etenkin potentiaalin perusteella 62 euron hinta on kyllä yhä perusteltavalla tasolla.

2000 Duval-Leroy Champagne Femme de Champagne

2000 Duval-Leroy Champagne Femme de Champagne

Metsästäessani pulloja tastingia varten en lähtökohtaisesti pyri haalimaan isompien tuottajien arvoviinejä, ei vähiten niiden korkeahkojen hintojen takia versus pientuottajat. Vaan jälleen kerran osui kohdalleni vahvasti Reimsiin liittämäni ilmiö, eli rankasti alennettuun hintaan myytävä prestige cuvée. Sadan euron hintaluokassa voi olla tuskaista kilpailla alueen tunnetuimpien nimien sekä arvostetuimpien pientuottajien kanssa, jonka takia kaiketi tämän pullon hinnasta oli päädytty napsaisemaan 40 prosenttia pois. Kyseessä on pienenpientä Pinot Noir -siivua lukuunottamatta Chardonnay-samppis Côte de Blancsin aristrokraattisimpien kylien (Chouilly, Avize, Oger, Le Mesnil) tarhoilta. Käyminen on tapahtunut tammessa ja sokeria on lisätty 6 g/l.

Femmen tuoksu on äärimmäisen kirkas, vivahteikas ja eloisa, tarjoten hyvin intensiivisen ja tiukasti yhteen nivoutuneen paketin omenaa, mineraaleja, savua, vaniljaa ja kuivaa tammea. Tuoksussa on hiukan öljyinen fiilis, mikä tuntuu kontekstissaan erikoiselta, joskaan ei negatiivisessa mielessä.

Teräväpiirteinen ja hyvin napakka kuohu tuntuu kestävän ja kestävän. Sen jäljiltä paljastuvan viinin voi helposti tiivistää kolmeen attribuuttiin: järkyttävän tiheä konsentraatio, massiivinen hapokkuus ja hyvin suolainen mineraalisuus. Mielikuvat vievät väistämättä Henriot’n vuosikerta- ja prestige-viinin äärelle, mitä pidän erittäin arvostettavana asiana. Viini maistuu todella kuivalta, ollen kuitenkin silti täydellisen tasapainoinen aina äärimmäisen pitkää, herkullisen rapsakkaa jälkimakua myöten. Vaikka paperilla puhutaan tastingin iäkkäimmästä viinistä, on tälle kuitenkin helppo povata pisintä elinikää. Valistunut arvioni viinin ihanteellisesta juomisikkunasta alkaa aikaisintaan joskus 2020 paikkeilla, jatkuen kauas hamaan tulevaisuuteen. Todella hieno viini Cuvée des Enchanteleursin hengessä.

Aika kului taas kerran rattoisasti hienojen juomien äärellä, Inflorescencen liittymisen Taittingerin Comtesin ja Gaston Chiquet’n Special Clubin surulliseen viallisten viinien kerhoon ollessa ainoa varjostava tekijä. Mielenkiintoisena huomiona kirjava joukkomme oli äärimmäisen yksimielinen siitä, mikä viineistä oli mieluisin sushin huuhtoja. Vähäpätöisin tuote eli Dehoursin Grande Réserve Extra Brut oli tässä lajissa aivan ylivertainen. Parhaimman viinin suhteen ei konsensusta löytynyt, joskin Femme de Champagne oli tyylinsä osalta helpoiten ymmärrettävissä ja kenties sen takia keräsi eniten kunniaa, toimien samalla timanttisen hyvin Brillat-Savarin-juuston kanssa. Mitä sitten itseeni tulee, niin  vaikka olin hyvin mielissäni päästyäni maistamaan näitä kiinnostavia viinejä, odotan vieläkin innokkaammin seuraavaa samppanjaa, jota pääsen fiilistelemään ihan kotioloissa, useamman lasin verran.

Noble Rot magazine

20141015_185448Kuten varmaankin suurimmalla osalla viineihin hurahtaneista, on tiedonjanoni viinejä ja kaikkea viineihin liittyvää kohtaan loputon. Blogit, keskustelufoorumit ja muut aihepiiriä sivuavat nettisaitit luonnollisesti tuottavat suurimman osan kiinnostavasta, ajankohtaisesta sisällöstä, mutta silti nautin yhä suuresti myös painetusta tekstistä.

Jos unohdetaan hyvin spesifeihin aiheisiin keskittyneet kirjat, ongelmana kuitenkin on, että suurin osa kansainvälisisistä viinilehdistä ja -kirjoista pyrkii vetoamaan – ymmärrettävästi – erittäin laajaan lukijakuntaan. Tämä tarkoittaa usein sitä, että ”Viinin ABC” -tason asioita toistetaan juurta jaksaen ja lukuisia aukeamia omistetaan vertailuille kuten ”Chilen parhaat kyykkyviinit NYT”. Lisäksi kirjoittajakunta tuntuu olevan poikkeuksetta varsin vanhoillista, jonka johdosta samat virret tuntuvat toistuvan vuodesta toiseen. Viinien maailma muuttuu, mutta suurien lehtien aiheet tuntuvat pysyvän suurimmaksi osaksi samoina.

Tässä välissä on ehkä hyvä todeta, että en missään nimessä kuvittele olevani näiden lehtien kohdeyleisöä, kunhan puhun asioista omasta vinkkelistäni.

Hiljattain osui silmiini jenkkifoorumilla maininta uudesta viinilehdestä ja sen artikkelista (kirjoittanaan mainio Keith Levenberg), joka puhtaasti keskittyy mollaamaan Robert Parkerin makuaistia ja herran massiivisesti hehkuttaman Sine Qua Nonin viinejä. Kun kyseinen numero oli vielä muutoin omistettu samppanjalle, heräsi kiinnostukseni välittömästi ja tilasin tuotoksen pikaisesti saarivaltiosta luettavakseni.

Kickstarterin-avulla syksyllä 2013 startattu Noble Rot on tämän lukemani julkaisun myötä numerossa 5, eli julkaisutahti jää melkoisesti jälkeen kilpailijoistaan, jos perinteisiä viinilehtiä nyt voi sellaisiksi kutsua. Pääpaino onkin laadukkaalla, mainoksista vapaalla sisällöllä, jolla ei pyritä vetoamaan jokaiseen fermentoitua rypälemehua joskus nauttivaan henkilöön. Kirjoittajakunta on ainakin tässä numerossa värikäs ja nimekäs, sisältäen Levenbergin ohella niinkin arvostettuja nimiä kuin The Wine Doctor -saitin Chris Kissack, NY Timesin Eric Asimov ja eRobertParkerin Neal Martin.

Vain tähän yhteen numeroon tutustuneena en voi liikaa yleistää, mutta jos meininki jatkuu samana, niin koen vahvasti kuuluvani lehden kohderyhmään. Moninaisten tuottajaprofiilien ohella lehdestä löytyy mm. huippukiinnostavien samppanjoiden vapaamuotoinen ryhmäfiilistelyartikkeli (ilman ainuttakaan pisteytystä!), timanttinen juttu samppanjan ja juustojen yhdistämisestä sekä virkistävän erilaisena näkökantana Neal Martinin kirjoittama teksti asioista, jotka kirjoittajaansa samppanjassa ärsyttävät. Tuottajaprofiilit keskittyvät pitkälti huippuluokan viljelijätuottajiin, mutta kontrastia haetaan myös positiivisessa hengessä Billecart-Salmonista ja Krugista sekä vähemmän positiivisessa hengessä Armand de Brignacista.

Sine Qua Nonia ja Robert Parkerin käsittelevä teksti on taattua sensuroimatonta Levenbergiä. Tuottajan viinejä verrataan Justin Bieberin musiikkiin ja niistä maksettavia hintoja pidetään ujostelematta merkkinä sivilisaatiomme väistämättä lähestyvästä tuhosta. Hyperbola toki äityy aivan yhtä pahalle tasolle kuin Robert Parkerin dumatessa alle 15 % potentiaalisen alkoholin omaavat viinit raaoista rypäleistä tehdyiksi hajuttomiksi ja mauttomiksi happoliemiksi, mutta artikkelin viihdearvoa ei käy kiistäminen.

Aivan pelkkää voittokulkua lehti ei ole. Myös Decanterissa vaikuttaneen Emily O’Haren teksti seitsemästä tunnetuimmasta rypälelajikkeesta (sekä Viognier’sta) tuntuu luovasta otteestaan huolimatta irralliselta ja turhalta. Muutoin lehti on tekstien ohella myös valokuvien ja modernin taiteensa osalta korkealaatuista materiaalia, erottuen todella selkeästi alan muista julkaisuista. Briteistä tilattuna irtonumeron hinta (13 €) oli hiukan suolainen, mutta toki asiaa voi tarkastella samalla tavalla kuin pienen tuotannon laatuviiniä: maksat hieman enemmän, mutta saat rakkaudella tuotetun lehden ilman teollista, kaupallista makua.

Noble Rotin tilaaminen onnistuu ainakin osoitteessa http://www.newsstand.co.uk.

2010 Domaine Patrick Baudouin Anjou Les Côteaux d’Ardenay

2010 Domaine Patrick Baudouin Anjou Les Côteaux d'ArdenayKeksittyäni Loiren Cabernet Franc -pohjaisten punkkujen olemassaolon, olen oppinut pitämään silmäni auki ja vastaanottovalmiudessa nimien Chinon, Saumur-Champigny, Bourgueil ja St-Nicolas-de-Bourgueil varalta. Vaan niin ovat skeemat jälleen muuttumassa ja olen hiljakseen ymmärtämäisilläni, että näiden varjossa lymyilee vielä lisää appellaatioita ja tyylejä, jotka ansaitsevat tulla tutuiksi. Kiitos tämän pullon hankinnasta kuuluu Montlouis’n La Cave Insoliten myyjälle, jota ilman en varmasti olisi koskaan moiseen kummajaiseen tarttunut.

Anjou AOC:n appellaatio sallii punaviineissä käytettäväksi molemmat Cabernet’t sekä Pineau d’Aunis’n. Tämä pullote koostuu kahdesta tunnetummasta sallitusta lajikkeesta, Francin dominoidessa 70 prosentin osuudella. Luomusertifioitu viini on tuotettu minimaalisin käpälöinnein ja kypsynyt hitaan käymisen jälkeen käytetyissä burgundilaisissa tynnyreissä. Lämpimän vuoden tuote omaa alkoholia huimat 12.5 %, which is mighty nice. Tätä vuosikertaa on tuotettu 8400 pulloa, eli aika pienestä tuotannosta on kyse.

Viinin kaunis, kuivan eloisa tuoksu kirvoittaa yllättävät kommentit. Siinä missä minä koen aromimaailman äärimmäisen rehelliseksi ja puhtaaksi, toteaa avokki sen tuoksuvan terveelliseltä. Epäilemättä kyse on saman asian kahdesta eri tulkinnasta. Kirkkaat mustaherukan ja kirsikan aromit saavat tuoksussa mielenkiintoista kontrastia paprikaisista ja lievistä rankaisista vivahteista, sekä vieläkin lievemmästä laastarimaisuudesta (hi Bret!). Meininki tuntuu todella taidokkaalta tasapainottelulta yleisesti hyväksyttyjen ja ei aivan samassa määrin yleisesti hyväksyttyjen aromien välillä.

Keskitäyteläinen viini maistuu aivan upean ryhdikkäältä ja mehukkaalta. Kuiva, aavistuksen happamahko ja raikas meininki tuo kieltämättä herkästi mieleen laatu-Chiantit, mikä paljolti selittää ääripositiivisen vastaanoton taloutemme kriittisemmän viininmaistelijan kohdalla. Viinin pointti selkeästi tuntuu olevan sen rakenteessa, dokabiliteetissa ja ruokaystävällisyydessä, mutta kyllä sen tyylikkäillä vehreillä sävyillä varustettu, kirsikan ja herukan väritteinen kirkas hedelmä ansaitsee myös kunniaa osakseen. Jälkimaku on kuiva ja kirpeähkö, muttei lainkaan ohut, jättäen todella freesin fiiliksen.

Viini toimi ensimmäisenä päivänä loistavasti naudan sisukan kanssa ja seuraavana päivänä hieman runsautta keränneenä niin ikään hyvin naudan entrecôten (LIHAA!!!!) kyljessä. Matalan alkoholin ansiosta viini tuntuu ennemmin energisoivalta kuin väsyttävältä ja luonnollisesti minkäänlaista jälkivaikutusta sillä ei ollut. Ei voi muuta kuin todeta, että huippupositiivinen uusi tuttavuus ja lisää on saatava tilaisuuden ilmaantuessa.

Jean Laurent Champagne Brut Blanc de Blancs

Jean Laurent Champagne Brut Blanc de BlancsKuinka halvalla on mahdollista lunastaa itselleen pullo kunnollista samppanjaa?

Riippuu varmasti paljolti siitä, miten määrittelee boldatun sanan. Itselleni määritelmä on alkanut yhä enemmän tarkoittaa sitä, että kuplien alta löytyy oikea viini pelkän dosagen sijaan. Tämä sulkee pois jo osan tunnetuimmista merkkisamppanjoista, enkä toisaalta usko myöskään Keski-Euroopan Lidlien 13.99 €-samppanjan tuota odotusta lunastavan.

Kuvassa näkyvä kuplallinen Chardonnay lähti mukaan Reimsin katedraalin vieressä nököttävästä Cave des Sacres -viinikaupasta vaatimattomaan 18.95 euron hintaan. Sokko-ostos ei kyseessä ollut, sillä samppanjan nettiauktoriteetti Brad ’Champagne Warrior’ Baker on tuottajaa kehunut, mutta skeptisen luonteeni takia en pulloa poiminut mitenkään järkyttävän itsevarmalla ja dynaamisella käsivarren heilautuksella. Kauppaa pyörittävä mammakaan ei varsinaisesti tasajalkaa pomppinut todetessaan lakonisesti viinin olevan ”a good BdB in a richer style”.

Kuitenkin joskus (äärimmäisen harvoin) viinipullon hinnassa ei vain ole mitään järkeä, siis kuluttajan kannalta positiivisessa mielessä. Tämä kolmen vuosikerran sekoite on saanut levätä kolmen vuoden ajan sakkojen kanssa, eli huomattavasti minimiä pidempään, mutta kaiketi tilan epäseksikkään sijainnin (Celles-sur-Ource Auben alueella) takia tuottaja lähestulkoon tyrkyttää viiniään pois.

Runsas – ja välittömästi avoin – viini tosiaan on jo tuoksuosastolla, iskien naamalle muhkean, klassisen pläjäyksen vihreää omenaa, sitrusta, leipurin mausteita ja kalkkista mineraalisuutta. Jonkun Côte des Blancsin huipputuottajan viinin aromit saattavat soida vielä kuulaampina, mutta kyllä jo nyt painitaan hintatasoa selvästi korkeammalla.

Kermainen mousse on iso, mutta tiivis ja pitkäkestoinen. Alta paljastuu viinillinen suutuntuma ja makumaailma, joka tyypillisten hedelmäisten vivahteiden ohella on  herkullisen mausteinen ja kalkkinen sekä hiukan maamainen. Dosage on hyvin lähellä ideaalia, sillä viini ei taivu niin terävän kuin sokerisenkaan puolelle. Hieman kirpeähkö jälkimaku on pituudessaan ja runsaudessaan vaikuttava, kannustaen kuitenkin tuomaan lasin nopeasti takaisin huulille. Viini maistuu kypsemmältä ja rakenteellisesti hiukan vähemmän teräksiseltä kuin maineikkaammat pohjoisemmat serkkunsa, mutta dokabiliteetti on yhtä lailla korkea, kuten myös toimivuus makilajitelman kanssa.

En kutsuisi tätä samppanjaa pelkästään kunnolliseksi, vaan jopa erittäin mainioksi sellaiseksi. Hintaa voisi Ranskassa olla helposti sen 5-6 euroa lisää, sillä Côte des Blancsin nimekkäämpien laatutuottajien perusviinien alati nousevat hinnat alkavat jo monesti olla kolmenkympin paikkeilla (mikä on toki enemmän kuin ymmärrettävää kysynnän kasvaessa ja tuotantomäärien pysyessä staattisena). Toisaalta vilkaisu Jean Laurentin nettisivujen e-boutique-osioon antaa ymmärtää, että viinistä maksamani hinta ei ollut edes erityisen hyvä. Taidanpa tehdä visiitin seuraavalla kerralla Champagnessa heiluessani…

Riippuneen lihan ilot

GroteskJopa kaltaiseni C-luokan bloggaaja saa epäsäännöllisen säännöllisesti kutsuja erinäisiin tilaisuuksiin. Työssäkäyvänä on vaikea ottaa osaa moniin arkena keskellä päivää järjestettäviin tapahtumiin, mutta muutenkin olen aika nihkeästi vastannut kutsuihin. Haluan useimmiten jo etukäteen tietää tulevani kirjoittamaan aiheesta postauksen – ts. olevani aiheesta huippukiinnostunut – niin tyhmältä kuin se saattaa kuulostaakin. Tästä syystä jätän helposti moniin tilaisuuksiin menemättä, vaikka kutsujat usein painottavatkin tapahtumasta kirjoittamisen olevan täysin vapaaehtoista, joskin toivottavaa.

Tämän sanottuani todettakoon, että Groteskin kaltaisen ravintolan kutsuessa tutustumaan uuteen – erityisen lihapainotteiseen – menuunsa, en mieti kahta kertaa. Olen erityisen kiintynyt vatsaani ja kieltäytymällä moisesta kutsusta kokisin tekeväni kaltoin hyvin keskeiselle osalle itseäni, varsinkin kun paikan meininki on aiemmin uponnut itseeni varsin hyvin, niin ruuan kuin viinienkin osalta.

Uuden menun lisäksi Groteskilla on uusi keittiöpäällikkö, Eemeli Nurminen, joka Olosta siirtyessään on tuonut mukanaan kaksi kokkia. Nurminen avasi varsin kattavasti näkemyksiään Groteskin uudesta linjasta, kertoen samalla mm. fine diningista bistroruokaan siirtymisen haasteista. Kaikki lähtee nyt alusta loppuun raaka-aineista niin laadun kuin eettisyydenkin suhteen, ja kaikenlaista liian selkeää leimautumista välttäen homman nimi on yksinkertaisesti ’lisää rock’n’rollia’.

20141010_190344”Uuden Groteskin” sydän on laatulihoja varten keskelle ravintolaa pystytetty kypsytyskaappi, joka on Suomen oloissa melkoisen uniikki tapaus. Lihalliset himot herättävän vaikutuksensa lisäksi kaappi on noin yleensäkin varsin virkistävä näky tässä sääntelyn ja direktiivien millintarkan noudattamisen valtakunnassa. Jos nyt ei vielä ihan tavoitella keski-eurooppalaisen gastronomiataivaan atmosfääriä, niin mielelläni minä ainakin noita mölliköitä ihailen.

20141010_160805Ihailua herättää myös keittiötä koristava Big Green Egg -grilli. Varsinaisen funktionsa ohella laite tuottaa myös mahdottoman herkullisen tuoksun, jonka saattaa aistia myös salin puolella.

20141010_153135Punainen liha on siis uudella ruokalistalla ykkönen, joskin myös kalan, vaalean lihan ja kasviksien ystäville löytyy luonnollisesti tarjontaa. Pysyvän listan lisäksi tarjolla on jatkuvasti myös päivän erikoisuuksia, kuten nyt visiittimme yhdessä tarjottu 35 päivää kypsytetty Porterhouse-pihvi. Oman kuvauslaitteiston ja -taitojen ollessa tasoa jäätävä tyydyn ohjaamaan ruokapornon ystävät lihakuvien osalta vaikkapa Siskot kokkaa ja Hannan soppa -blogien pariin, joista varmaankin lähitulevaisuudessa löytyy ammattilaistason kuvamateriaalia tästä jaetusta kokemuksesta. Käsi sydämellä, ostaisin itsekin hienon järjestelmäkameran, mikäli en kokisi sen olevan suoraan pois viinihankinnoistani.

Todella korkealaatuisista, onnenkyyneleitä aiheuttavan mureista ja mehukkaista sekä mahtavan paistopinnan omaavista lihoista on kuvien puutteesta huolimatta kyse. Olen monesti melko skeptinen ihminen ravintolapihvien suhteen – lähinnä miettien lisäarvoa vs kotona täydellisesti paistettu sisukka/marmori – mutta etenkin tuo aiemmin mainittu Porterhouse-pihvi sekä australialainen Wagyu flank steak veivät rehellisen, riisutun liharietastelun aivan uudelle tasolle, jollaista ei hevillä saavuta kotioloissa. Vielä kun huomioidaan Groteskin kuluttajaystävällinen viinihinnoittelu ja todella laadukas, monipuolinen viinitarjonta, niin timanttista pihvi ja punkku -kokemusta kaipaavan ei tarvi kauaa osoitetta pohtia.

Lihojen kanssa oli tarjolla melkoinen kattaus lisukkeita sekä liuta kastikkeita. Olisi helppo sivuuttaa lisukkeet ja keskittyä pääraaka-aineisiin, mutta syntisen hyvien ranskalaisten ohella etenkin vihreät pavut pekonin kera sekä grillattu sydänsalaatti olivat siinä määrin onnistuneita, että massiivisen lihatarjonnan keskellä olin pakotettu santsaamaan molempia. Näiden ohella myös chimichurri-kastike osui ja upposi. Ideologia niin lisukkeiden kuin alkupalojenkin komponenttien osalta on, että kaikki mahdollinen tehdään alusta loppuun itse, mikä ei varmasti jää ruokailijalta huomaamatta.

Pihvilihojen ohella maistelimme myös luomukaritsankaretta, kukonpoikaa ja grillattua makrillia, joiden osalta laatu oli poikkeuksetta korkea ja maut kohdillaan. Myönnettäköön, että allekirjoittaneella oli ruuan maistelun amatöörinä vain ihan pikkuriikkisiä haasteita jakaa huomio tasaisesti ruokien välillä, mutta ilmiöhän on toki tuttu vaikkapa viinitastingeista: herkemmän makuiset viinit kärsivät poikkeuksetta vahvempien ja isompien läsnäolosta.

2012 Le Volte dell'OrnellaiaPunaisen lihan kyytipojaksi oli varattu magnum-kokoinen pullo Ornellaian kolmosviiniä Le Voltea. Toscanalainen Merlot’n, Sangiovesen ja Cabernet Sauvignon’n blendi ei ole itselleni ehkä ihan se kovin juttu, mutta yllätyin varsin positiivisesti tämän esimerkin kehityksestä lasissa. Aluksi hieman hajallaan ollut viini keräsi hienosti focusta hengittäessään ja rohkenisinpa väittää, että Sangiovese alkoi nostaa päätään pikkuhiljaa vähäisempien lajikkeiden välistä. Monille tämän sortin punkku voi olla ihanteellinen keskitien vaihtoehto uuden maailman ja vanhan maailman tradition puolivälistä, mutta joka tapauksessa ilmaus on vahvasti suositeltavaa.

Becker WildweinVähemmän punaisille lihoille tarjolla oli ravintolan yksinoikeudella (Suomessa) hankkimaa punkkua Friedrich Beckeriltä Pfalzista. Makuprofiili heijastelee kukkaisine viboineen pitkälti varsin vänkää Pinot noir-Dornfelder-Blaufränkisch-blendiä, minkä johdosta viinin nimi on harvinaisen osuva. Yllättäen löysin viinistä jotain samaa kuin Alkon piemontelaisesta Ruché-viinistä, joskin hapokkuus oli tällä parempi.

20141010_153547Epäjohdonmukaista järjestystä jatkaen on pakko mainita sananen alkupaloista. Fermentoitujen kasvisten ympäröimät italialainen salami ja ankka-prosciutto hakivat vertaistaan. Erityisesti syntisen rasvainen ankka herätti poikkeuksetta ihastelevia huutoja ympäri pöytää, mutta koko annos oli erittäin onnistunut. Toisaalta niin oli myös merisiilenmäti aiolin kera. Ja perunaohukaiset mädin ja créme fraichen kanssa. Ja keittiön oma kyytönmaitomozzarella, poltettu parsakaali ja kuivatut tomaatit…

20141010_153914 20141010_154432 20141010_15445420141010_153259Alkupaloja huuhdeltiin alas pfalzilaisen Karl Schäferin rieslingillä – magnum-pullosta tietysti. Viimeiseen hengenvetoon asti Riesling-fanina olen tietysti aina innoissani uuden äärellä, mutta toisaalta standarditkin ovat suhteellisen korkealla. Lyhyestä virsi kaunis, pidin tästä uudesta tuttavuudesta todella, todella paljon. Äärimineraalinen ja hapokas viini oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä rasvasta ja säesti täten erityisesti perunaohukaisia, leikkeleitä ja merisiilenmätiä fantastisen hyvin. Viinin suolainen kirpeys oli sen verran intensiivistä (ja herkullista) tasoa, että ei ihan heti unohdu. Lisää kiitos!

Jälkiruokana tarjoiltiin konstailematonta jenkkityylistä juustokakkua kolmen kotitekoisen jäätelön kanssa. Perheen pienimmät saattavat ehkä alkaa kaivata mansikkavaihtoehtoa listalle, mutta massiivisesta ähkystäni huolimatta rommirusinan, saksanpähkinän ja karamellin sekä lakan puhtaat maut upposivat hyvin. Tässä vaiheessa ehkä raikkaampi jäätelövaihtoehto olisi voinut olla poikaa, mutta kenties keskiverto ravintolassa asioiva ei ole jälkiruuan saapuessa aivan yhtä täynnä.

kyrö distillery napue ginRuokailun jälkeen oli luvassa vielä sulattelua Kyrö Distilleryn ginin ja siitä valmistettujen drinkkien parissa Groteskin baarin puolella. Ihasteltuani alkuvuodesta matkamessujen ruotsalaisten artesaaniviinojen tarjontaa, on todella hieno havaita myös Suomesta löytyvän taitoa ja draivia laatuviinojen valmistukseen. Sopivan vahvuista (46.3  % muistaakseni), mutta jälkimaultaan pehmeää, sitrushedelmien ja koivunlehtien tuoksuista giniä sippailee mainiosti jopa sellaisenaan, mikä ei ole aivan pieni meriitti.

Suhteeni ilmaisten asioiden hehkuttamiseen on vähän vaikea, mutta ei näitä perjantaina maisteltuja juttuja voi olla ihan avoimesti kehumatta. Vaikka raakakypsytetyt lihat ovat selkeästi Groteskin uuden ruokatarjonnan ydin, on toivottavaa, että ravintola ei leimaannu pelkästään pihvipaikaksi. Erityisesti viinitarjonnan takia Groteskiin kannattaa mennä syömään oikeastaan mitä vain, sillä ruuan ja juoman yhteispelistähän ruokailussa on loppupeleissä kyse. Kiitokset vielä Groteskin väelle houstaamisesta, epäilemättä päädyn lähitulevaisuudessa talon herkkujen ja lämminhenkisen meiningin äärelle.

2012 Wegeler Wehlener Sonnenuhr Riesling Spätlese

2012 Wegeler Wehlener Sonnenuhr Riesling SpätleseJos nyt suurin osa maailmalla tuotettavasta viinistä onkin teollista huttua vailla maantieteellistä leimaa, on terroir silti nyt ja aina relevantti puheenaihe. Olen varmasti todennutkin aiemmin, mutta mielestäni missään viinikategoriassa ilmiö ei ole yhtä helposti lähestyttävissä kuin Moselin Rieslingeissä. Monopolitarhat ovat harvassa ja tarhoilla on ylipäätänsäkin siinä määrin kokoa (joidenkin mielestä liikaakin), että harrastajan on helppo löytää pienellä rahalla samalta tarhalta usean eri tuottajan viinit riviin vertailtavaksi.

Moselin viinien valtameressä seilatessa olen ihastunut erityisesti Bernkastelin ja Zeltingenin välimaastossa, Wehlenin kylään nähden joen toisella puolella sijaitsevan Wehlener Sonnenuhrin tarhan viineihin. Tarhan eri tuottajien eri kypsyysluokkien viinejä kohtuullisesti maistelleena olen lähestulkoon vakuuttunut, että huonoja viinejä ei täällä ole mahdollista tehdä. Makuja on monia, mutta verrattuna vaikka läheisiin palstoihin Ürziger Würzgarteniin tai Graacher Himmelreichiin ovat WS:n viinit poikkeuksetta huomattavasti hienovaraisempia ja vähäeleisempiä, painottaen eksoottisempien hedelmäaromien ja mausteiden sijaan mineraalisuutta ja kukkaisuutta.

Tämä on ensikosketukseni Wegelerin viinitaloon, joka parhaiten tunnetaan yhtenä kolmesta kuulun Bernkasteler Doctor -tarhan omistajista. Tämä ei ole välttämättä vannoutuneimpien Riesling-niilojen silmissä viinimaailman mahtavin meriitti, mutta terveysintoilevien aasialaisturistien keskuudessa kyseessä ei ole kuulemma mikään mitätön seikka.

Kirpeän vihreän omenan, vaalean kukkaisuuden ja hyvin leimallisen märän kalkkikiven aromin värjäämä, lievällä savuisuudellakin varustettu tuoksu ei jätä epäilystä rypäleiden alkuperästä. Tarhan maineen mukaisesti viinin aromimaailma on samalla hillitty ja huumaavan vangitseva.

Spätlesen ja Auslesen välinen raja on nykypäivänä häilyvä ja sikäli tämänkään viinin suutuntuman runsaudesta ja tiiviydestä ei voi varsinaisesti yllättyä. Parhaiden esimerkkien teräksisyys ei toteudu, mutta ihan kohtuullisella tasolla ollaan ryhdin ja dokabiliteettin suhteen. Maut soivat puhdaspiirteisinä ja selkeinä ilman jalohometta tai sokerisuutta, koostuen raikkaasta omenasta ja päärynästä. Loppua kohti mentäessä viini muuttuu sitruksisemmaksi ja mineraalisemmaksi, jättäen messevän kirpeän jälkimaun.

Melkoisen klassisella Wehlener Sonnenuhrin meiningillä mennään suurelta osin, joskin viinin koko – ainakin suhteessa happoihin – jättää toivomisen varaa. Leikkaavuutta ja yleistä energisyyttä soisin olevan enemmän, ja kenties viinin 2013-vuosikerrasta nämä löytyvätkin, mutta kaiken kaikkiaan tämäkin vuosikerta pitää tarhansa lippua korkealla, hurmaten epäilemättä kaikki paitsi pahimmat happofriikit.