Pääsiäisviikon viinit tähän mennessä: ei kovin hääviä…

2012 Daniel Bouland Chiroubles

2012 Daniel Bouland Chiroubles

Sporttisen maanantain jälkeen tiistaina teki jo mieli lasillista viiniä. Kuvittelin tämän minulle uuden tuottajan Chiroublesin olevan sellainen sippailuviini, jota olisi kiva nauttia lasillinen ruuan kanssa tai ilman ja sitten iskeä pullo jääkaappiin odottamaan uutta päivää, Chiroublesin kun yleistetysti sanotaan olevan Beaujolais’n kyläviineistä lempeimpiä ja Alkossa olleen Duboeuf’n versio olikin aika helppo. Oletus meni kuitenkin surkeasti metsään, sillä viini osoittautui täysin ylitsepursuavan sitruunankuorisen hapokkuutensa takia lähes juomakelvottomaksi korkkausiltana.

Vuorokautta myöhemmin oli onneksi selkeää edistystä havaittavissa. Vadelmaisen ja kirsikkaisen tumman hedelmän värittämä tuoksu on vakuuttavan kivinen ja mineraalinen. Paletilla viini on kevyt ja niin ikään mineraalinen, omaten hienojakoiset tanniinit jotka saapuvat varovaisesti, mutta vahvistuvat jatkuvasti, tarraten lopulla yllättävän voimakkaasti. Sitruunankuorista vibaa on edelleen, mutta nyt viini on jo juotavissa, tarjoten runsaasti puhdasta, kuivaa tummaa hedelmää. Hapokkuus on viinillä todella korkea ja kaiken kaikkiaan Boulandin Chiroubles on melkoisen tiukkarakenteinen, vakava ja haastava.

2012-vuosikerran on yleisesti todettu tuoneen Beaujolais’n voittoputken ainakin väliaikaiseen päätökseen, mikä kenties heijastuu tässä viinissä. Tai sitten se on vain aivan liian nuori nautittavaksi, kuka ties. Joka tapauksessa itse en viinistä saanut kauheasti nautintoa edes jälkimmäisenä iltana, joten lienee viisainta unohtaa saman tuottajan toinen vinkku, 2012 Côte de Brouilly, kaappiin toviksi. Ja minä kun luulin pelanneeni varman päälle jättäessäni Boulandin Morgonit väliin…

Sartori Rosso Veronese 2012

Sartori Rosso Veronese 2012

Pääsiäisen ensimmäisen lammaskauttauksen parissa tuli juotua edullista italialaista punkeroa, joka ei mielestäni ole lainkaan hullumpaa tavaraa. Toisaalta yhdeksän euron viinille ei voi asettaa kovin korkeita odotuksia, mutta tämä Rosso Veronese onnistuu olemaan yllättävänkin raikas ja kulauteltava, erityisesti kevyesti viilennettynä. Lievää nahkaisuutta löytyy ja yleisfiilis on miellyttävän puhdas. Avokki valitteli makeuden tuntuvan, itseäni moinen eri häirinnyt. Ei varmaan vastaa keskivertolitkijän mielikuvaa ihanteellisesta lammasviinistä, mutta kyllä tässä selkärankaa riittää helposti pääsiäispöytään. Loppupeleissä kuitenkin vain hintaisekseen hyvä viini, ei mikään järin mieleenpainuva kokemus.

2010 Weingut Spreitzer Hattenheimer Wisselbrunnen Riesling Erstes Gewächs

2010 Weingut Spreitzer Hattenheimer Wisselbrunnen Riesling Erstes Gewächs

Ilkeän bloggaajan pahoitettua mieleni (vitsivitsi) päätin lohduttautua korkkaamalla rapsakkaan rheingaulaisen. Ikävä kyllä tämäkin viinin osoittautui kohtuulliseksi pettymykseksi. Valitessani laatikon viimeistä pulloa olin punninnut pitkään tämän ja Willi Schäferin Himmelreich GG:n välillä. Jälkeenpäin voin todeta, että valitsin ehkä väärin, mutta toisaalta Rheingaun kuivat ovat aiemmin osuneet paremmin omaan makuhermoon kuin Moselin.

Väri on yllättävän tumma keltainen, mistä avokki innostui. Tuoksu on hurjan intensiivinen aromaattinen pläjäys, täynnä syvää, kypsää sitruunaa, persikankiveä, keltaista kukkaisuutta sekä murskattua kiveä. Tavallaan kiva nokka, mutta jo tässä kohtaa viini tuntuu vähän ampuvan yli kypsyyden osalta.

Paletilla viinissä on melko runsaasti pureskeltavaa sekä odotetun voimakkaat, lähes teräksiset hapot. Maku on aluksi melkoisen kypsän sitruunainen ja kivinen, lopuksi erittäin kypsän sitruunainen ja kivinen. Läskiä ei varsinaisesti ole, mutta konsentraatio tuntuu kuitenkin hiukan överiltä; ihannerisukkani tältä alueelta on selkeästi linjakkaampi ja askeettisempi. Hedelmän liiallisen kypsyyden ohella loppuvaiheilla ilmestyy kuvioihin teemäinen vivahde, josta en juurikaan pidä ja joka vie entisestään pois viinin raikkaudesta. Kokonaisuus ei ole surkea, mutta en voi olla ajattelematta kuinka paljon enemmän olisin nauttinut ”vähäisemmästä” Rheingaun rieslingistä. Voi olla, että tämä Grosses Gewächs -kategoria ei ole itselleni ihan se juttu, sillä myöhään kerätyistä rypäleistä tehty kuiva viini ei vain tunnu toimivan. Mikäs siinä, säästänpähän rahaa jatkossa ostaessani halvempia kuivia pullotteita.

Kun viinit osoittautuvat tähän tapaan toinen toisen perään hieman tympeiksi, on onneksi aina mahdollisuus tarttua tuttuun ja turvalliseen:

Brooklyn LagerYksi huurteinen sille, että tästä olisi suunta viinien suhteen ylöspäin!

Au revoir, Paris! Osa 2

20140407_190719Minun kirjoissani ravintola voisi keskittyä huomattavasti turhempiin asioihin kuin Rhônen – erityisesti pohjoisen – viineihin. Lähinnä tästä syystä suuntasimme jo melko varhaisessa vaiheessa matkaa Willi’s Wine Bariin. Ravintolan sijainti vain kivenheiton päässä Louvresta ei tunnu ajatuksen tasolla kovin lupaavalta, mutta toisaalta ympäristö on jo huomattavasti vähemmän turistista kuin lähdettäessä muihin ilmansuuntiin tältä Pariisin kenties toiseksi tunnetuimmalta nähtävyydeltä.

20140407_194455Willi’s Wine Bar sisältää nimestään huolimatta varsin kohtuullisesti asiakaspaikkoja ruokailijoita varten, mutta saapuessamme paikka oli vielä kovin tyhjä. Iltaa kohti mentäessä alkoivat pöydät kuitenkin täyttyä. Ravintolan viinilista on tosiaan etenkin Pohjois-Rhônen punaisten osalta huomattavan kattava ja vaikuttava, mikä ei kuitenkaan juurikaan heijastu paikan take away -viinien valikoimaan. En tunnistanut tästä suppeasta tarjonnasta kovinkaan monia tuottajia, joten päätin jättää harvat matkalaukkupaikat varmemmille ostoksille, mutta matalan riskin sijoituksena nappasin mukaan yhden harvoista tutuista viineistä: Domaine de la Pépière Muscadet Les Gras Moutons. Hintaa oli hurjat kahdeksan ja puoli euroa.

20140407_19493120140407_194939

Tämä ravintola ei turhia kikkaile ruualla. Konstailemattomiin liha-annoksiin keskittynyt tarjonta tarjoaa ennen kaikkea oivan mahdollisuuden tuhota laadukkaita punkkuja selkeän, herkullisen ruuan parissa.

20140407_203514

Avokki otti jälkiruuan, itse pitäydyin pullon tyhjentämisessä ja leivässä. Suklaamacaronin ja marinoidun päärynän kombo futasi aika mainiosti.

20140407_192246Listalla oli vaihtoehtoja paljon, mutta budjettia ylläpitäessäni päädyin siihen Pohjois-Rhônen appellaatioon, josta olen tottunut löytämään parhaat hintalaatusuhteet. Tämä keskitäyteläinen Syrah ei tarjoa niin paljoa lihaista ja maanläheistä karheutta kuin toivoisin, mutta muutoin se on tyylipuhdas ja erittäin freesi alueensa edustaja. Yleensä sanotaan tiettyjen Cru Beaujolais -viinien olevan kallellaan Pohjois-Rhônen, mutta tämän viinin voisi sanoa olevan kallellaan Beaujolais’hen. Laadukas, puhdaspiirteisen mausteikas viini, joskaan ei tyylillisesti appellaationsa parhaiten omaan makuuni sopivaa osastoa. 40 € hinta on kohtuullinen, mutta tuplaamalla panostuksen olisi täällä varmaankin saanut yli kaksinkertaisen elämyksen. To be continued.

20140408_105324Jostain syystä Lapin Kulta tykkää tulla vastaan laadukkaissa tavarataloissa ympäri maailman. Le Bon Marché on tunnettu melko massiivisesta herkkuosastostaan ja jostain syystä läheltä sellaista harvinaisuutta kuin alkoholiton samppanja löytyi nurkkaan ahdistettu koto-Suomen ylpeys.

Herkkuosaston alapuolella sijaitsee tavaratalon viiniosasto. Näiden perimmäinen tarkoitushan tuntuu olevan tarjota mahdollisimman hienosti esille aseteltuna täysin roditon valikoima erikokoisia pulloja Bordeaux’n aateliskalenteriviinejä, mutta yllätyksekseni tajusin viimeistään Loire-hyllyn kohdalla olevani täysin pakotettu suorittamaan ostoksia täällä.

Rajattomalla kuljetuskapasiteetilla olisi pulloja tarttunut mukaan huomattavasti enemmän, mutta nyt jouduin tyytymään tuntemattomien tulevien herkkujen pelossa pulloihin Huet’n Le Haut-Lieu Demi seciä sekä Foreaun 2009 Demi seciä. Näiden lisäksi nappasin vielä Alsace-hyllystä Ostertagin ja Zind-Humbrechtin rieslingit ja olin tyytyväinen kuin pullea pikkulapsi Raxin buffetissa.

20140409_205804

Toiseksi viimeisenä iltana olimme sopineet illallistreffit jo hyvän tovin Pariisissa asustaneen serkkuni kanssa. Aikaisemman keskustelut molempien osapuolten intrensseistä johtivat Le Mary Celeste -nimiseen baariin/ravintolaan. Luonnollisia viinejä tarjoava laitos tuntui olevan ensisijaisesti baari ja vasta sitten ravintola, tarkoittaen, että musiikki pauhasi kovalla ja suurin osa väestä vietti aikaa seisten. Tämä ei kuitenkaan ollut este laadukkaasta gastronomiasta ja juomasta nauttimiselle, joskin koin jossain määrin paikan olevan vähän liian hip omaan makuuni.

20140409_195323Le Mary Celesten ruokatarjonta tunnetaan kaiketi parhaiten ostereistaan, mutta ne muodostavat vain pienen osan ruokalistasta. Muutoin meininki muistuttaa vähän jotain Juuren sapastelua siinä mielessä, että annokset ovat pieniä ja raaka-aineet yllättävänkin kasvispainotteisia. Ideana on, että kukin ruokailija valitsee listalta useamman kuin yhden annoksen ja jos nälkä vielä jää, voi nopeiden valmistusaikojen ansiosta tilata helposti lisää.

20140409_193924

Nyt jos koskaan oli oivallinen tilaisuus nauttia hieman ostereita, mistä innostuin välittömästi. En ollut aiemmin maistanut, mutta pidin kovasti. Makumaailma on sen verran lähellä chabliksia ja blancdeblancseja, että outoa olisikin, jos en olisi pitänyt.

20140409_194405Toinen ruokaisemmista annoksistani oli nimeltään Tacos Thaï. Nimensä mukaisesti lautaselta löytyi lätyn sisältä mausteista lihaa, chilimajoneesia sekä rehuja. Lopputulos oli hiukan samanlainen kuin Gaijinin possuburgeri: täyttäisin koska vain mieluusti vatsani vain näitä syöden. Ihan parhautta. Toisena annoksena tilasin ravintolan tulkinnan tartar-pihvistä. Pidin myös siitä, mutta mitään yllättävää se ei – yllättäen – tarjonnut.

20140409_194348Ostereille löytyy toki monia mahtavia juomapareja, mutta ihan vain kotoisan tarjonnan puutteen ja alueen yleisen arvostuksen alhaisuudesta johtuvien halpojen hintojen takia päädyin Muscadet’hen. Guy Bossardin Domaine de l’Ecu kuuluu alueen ehdottomiin tähtiin, joten 31 euron hintainen pullo tuntui kaikin puolin no-brainerilta. Kyseessä on ihan tykki valkkari. Tuoksu on jopa samppanjamainen: aromimaailmasta pomppaa vahvasti esiin mielikuvat kohoamassa olevasta pullataikinasta. Suutuntuma on selkeästi keskiverto-Muscadet’ta runsaampi, mutta tyyppipiirteet alleviivattu merisuolaisuus ja raikas hapokkuus ovat vahvasti läsnä. Pullomme tyhjeni aivan liian nopeasti, tätä pitäisi saada kotiinkin.

20140410_120019

Viimeisenä päivänä oli vihdoin aika astua jalalla Pariisin viiniharrastajien Mekkaan nimeltä Caves Augé. Luurini kameraan päälle jäänyt ’himmennetty’-moodikaan ei voi himmentää sitä faktaa, että tämä on ainakin tietyllä tapaa mielettömin viinikauppa, missä olen saanut kunnian asioida.

20140410_115925 Putiikki on täysi Caves du Marais’n vastakohta. Jokaikinen pullo on selkeästi järjestetty ja merkitty pirullisen tarkasti, joskin ylimpien rivien tekstejä varten on hyvä olla kiikarit matkassa. Valikoimalla on tasan yksi kantava ajatus: täältä viinidiggari löytää kaikki ne äärimmäisen pienen tuotannon ranskalaiset huippualkuviinit, joista ympäri maailmaa kohkataan.

Pyyhkiessäni valuvaa kuolaani potkin samanaikaisesti itseäni päähän siitä hyvästä, että olin jättänyt tänne tulon matkan viimeiselle päivälle. Ei sillä, että juurikaan katuisin aiempia ostoksiani, mutta tuntui todella raastavalta poistua tästä putiikista vain yhden pullon kanssa. Päädyin melko harvinaiseen tapaukseen, 2012 Philippe Bornard Poulsard Arbois Pupillin Point Barre, jonka en usko kävelevän vastaan ihan lähiaikoina. Silti en voi olla miettimättä niitä lukemattomia pulloja, joita en ostanut. Mikäli seuraava reissu Pariisiin ei tapahdu kovin pian, joudun varmaankin ylipuhumaan rakkaan serkkuni vierailemaan Caves Augéssa ennen tämän seuraavaa matkaa Suomeen.

20140410_194807Samaisen viimeisen matkapäivämme iltana oli mielessäni vain yksi ravintolavaihtoehto: Willi’s Wine Bar. Minua oli nimittäin jäänyt hiertämään, ettemme olleet onnistuneet hyödyntämään ravintolan harvinaislaatuista punaviinitarjontaa paremmin. Alkuun espanjalaisten leikkeleiden kanssa otimme kuitenkin lasilliset J.L. Vergnon Eloquence Extra Brut Blanc de Blancs -samppanjaa. Tuottaja oli ennestään tuttu ainoastaan nimeltä, mutta osoittautui täysin maineensa veroiseksi. Kyseessä on ääripuhdas, teräksinen samppanja klassisessa ”Chablis kuplien kera”-hengessä. Aivan nannaa hyvien alkupala-antimien kera.

20140410_201536

Pääruuaksi otin täydellisesti kypsennettyä vasikkaa, joka hurmasi mureutensa ohella aivan syntisen hedonistisella, ihanan suolaisella ja rasvaisella kuorrutuksellaan. Edellinen pääruokani tässä ravintolassa oli hyvä, tämä oli täydellinen.

20140410_201721Illan tähti oli kuitenkin viini. Tarjolla olisi ollut Coravinin avustuksella laseittain esimerkiksi Jamet’n Côte-Rôtieta 1990-luvun puolivälistä ja loppupuolelta hintaan 29€/10cl, mutta kyseisen – sinänsä todella hienon – viinin joitain vuosikertoja maistaneena oli valintani selvä: Cornas-jumala Thierry Allemandin Cornas Chaillot vuodelta 2005. Lasihinta 19€/15cl tuntui paperilla enemmän kuin kohtuulliselta ja maistettuani viiniä koin löytäneeni vuosisadan bargainin.

Pohjois-Rhônen Syrah tarjoaa monesti moninaisia, toinen toistaan vängempiä suolaisia piirteitä, mutta tämä pläjäys räjäytti tajunnan tuoksulla, joka oli puhdasta savua ja lihaa (ja toki tummaa hedelmää). Suutuntuma ei jäänyt tippaakaan jälkeen, ollen samanaikaisesti sekä massiivinen että ilmava ja kepeä kuin höyhen. Näiden viinien kohdalla puhutaan monesti rakeisista, hienojakoisista tanniineista, mutta en osaa keksiä parempaa viiniä demonstroimaan tätä käsitettä. Makumaailma on huikean syvä, kompleksinen ja monikerroksinen, vailla minkäänlaisia dominoivia tai turhan selkeitä aromeja. Voimakkuudestaan huolimatta Chaillot on elegantti kuin mikä ja niin helposti nautittava, että sen mittava rakenne jää lähes täysin piiloon.

Minkäänlaiselta nuorehkon Cornasin kireydestä tai kulmikkuudesta ei ole tietoakaan, tämä on puhdasta samettia. Lyhyesti tiivistettynä yksi parhaita punaviinejä, mitä olen ikinä maistanut. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että tällaista voi olla missään tarjolla laseittain, puhumattakaan lasillisen naurettavasta hinnasta. Ruuan kanssa tai ilman, Chaillot on täydellisyyttä hipova Syrah. Tätä viiniä maistettuani en voi kuin tuntea oloni siunatuksi. Harkitsin lopuksi vielä lasillista myös tarjolla ollutta Lafonin Meursaultia (Charmes/Perrières), mutta totesin sitten olevani täydellisen autuaassa tilassa, jota ei voisi enää mahdollisesti parantaa.

Kiitos Willi’s Wine Bar, kiitos Pariisi.

Au revoir, Paris! Osa 1

20140408_154418Kuluneen viikon aikana tuli korjattua vakava epäkohta: Ranskan maaseutua parin kesän ajan koluttuamme oli itse pääkaupunki yhä kokematta. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että oli ehdottomasti ollut fiksu ratkaisu olla tulematta Pariisiin omalla autolla, mutta muutoin nyt oli vähintäänkin korkea aika tutustua konkreettisesti tämän maailman hienoimman maan sydämeen.

Blogin ollessa ennen kaikkea juoma- ja ruoka-aiheinen, keskityn reissun vuodatuksessa lähinnä parhaisiin ravintola- ja viinikokemuksiin. Ensiksi kuitenkin muutamia hajatelmia:

- Pariisi on viinidiggarin mekka. Parhaat puodit eivät kuitenkaan ole välttämättä erityisen keskeisillä paikoilla, eli matkaa joutuu monesti tekemään saavuttaakseen aarrekammiot. Toisaalta pikkukaduilla päämäärättömästi vaeltaessa tulee välillä vastaan mitä mielenkiintoisempia ikkunoita, joten myös tuurilla vetäminen voi osoittautua hyväksi ratkaisuksi, kunhan välttää isoimmat ostoskadut.

- Pariisi on ruokadiggarin mekka. Ravintoloiden yhteismäärä on kuitenkin mykistävä ja epäilemättä iso osa niistä on todella surkeita ja/tai ylihintaisia. Ravintoloita on moneen lähtöön, joten jokainen matkaaja etsiköön itse itselleen parhaat suositukset, mutta hyvän ruuan lisäksi laadukkaita luomuja, biodynaamisia ja ”luonnollisia” viinejä ennen kaikkea himoitseva löytänee hakemansa loistavasta Not drinking poison in Paris -blogista. Me ainakin löysimme. Myös Otavan Pariisi-karttaopas tarjoaa helpon navigoinnin lisäksi ainakin osittain kokeilemisen arvoisia vinkkejä.

- Laseittain myytävien viinien tarjonta on Pariisissa jotain aivan muuta kuin Suomessa, luonnollisesti. En kuitenkaan tarkoita vain laadullisesti. Koskahan olen harkinnut Suomessa (pl. Carelian teemaviikot) tilaavani lasillisen Bordeaux’n punkkua? Pelkäänpä vastauksen olevan ’en ikinä’. Pariisissa tuntematon Bordeaux’n punkku tuntuu Cru Beaujolais’n ja Côtes-du-Rhônen ohella olevan ruokajuomista tavallisin – ja mikäpä siinä. Melko silmät avaavaa, kuinka mainioita vaikkapa lounasviinejä alueelta tulee. Vaan kun kaikki huomio kiinnittyy alueen muutamiin kymmeniin aatelisviineihin, jäävät loput 95 % (tai vielä enemmän) auttamatta unohduksiin.

- Ranskalaiset eivät ole järjestelmällisiä. Jos jonkin instituution nettisivuilla tai vaikkapa liitutaululla lukee viinin a olevan tarjolla hintaan b, ei se tarkoita, että viiniä olisi juuri nyt oikeasti saatavilla. Yhdessä bistrossa minua onnisti vasta liitutaulun viidennen tai kuudennen kiinnostavimman viinin kohdalla, mikä nakersi kovasti, sillä kaiketi jossain vaiheessa tämä kapakka oli jossain vaiheessa myynyt laseittain viinejä kuten Selosse Initial, Pacalet Meursault ja Herve Souhaut St. Joseph.

Ambassade d'Auvergne

Ambassade d’Auvergne tarjoaa nimensä mukaisesti Auvergnen alueen antimia. Nuutuneet matkaajat kaipasivat ensimmäisen matkapäivän iltaan jotain todella lungia ja maanläheistä ja sellaiseksi Ambassade todellakin osoittautui. Tiivistunnelmainen ravintola oli täynnä paikallisia perheitä sekä iäkkäämpiä seurueita.20140406_194458

Mikään viiniharrastajan ykköskohde Ambassade ei ole, muttei myöskään pakota nirppanokkaa olutlinjalle. Viinejä on melko hyvin tarjolla myös Auvergnen alueen ulkopuolelta, mutta hinnat eivät ole ranskalaisittain kaikkein edullisimmat. Jonkinlaisena löytönä voi kuitenkin pitää Domaine de Terrebrunen Bandolia, joka ei 41 euron hinnalla ole kovin pahaa riistoa. Puhutaan toki aika nuoresta tapauksesta, mutta kireitä tanniineja ei tästä lämpimän vuoden viinistä löydy ja avokki ilmoittautuikin samoin tein faniksi. Hyvä roteva viini, jonka tuoksu jää mieleen: en muista tuoksutelleeni näin mustanväristä viiniä ikinä. Maku taasen on tumman hedelmän lisäksi silkkaa garrigue-tykitystä.

20140406_195539

Ambassaden ruoka on todella alleviivatun rustiikkista lohturuokaa. Oman annokseni nimi oli Croustillant de Tête de Veau d’Aveyron, Purée à l’Huile de Noix, mistä oma kielipääni ymmärsi päällimmäisinä sanat ’pää’ ja ’vasikka’. Oli mitä oli, liha oli ikimuistoisen mehukasta, rasvaisa ja maukasta. Olin äärirustiikkisen gastronomian taivaassa.

20140406_195553

Avokin Magret de Canard oli juuri sitä, mitä odottaisikin, mutta kalpeni hiukan eksoottisemman annokseni rinnalla. Molemmissa annoksissa oli lisukkeena Aveyronin maakunnan perinnesetti Aligot, sulatetun juuston ja perunamuusin yhdistelmä. Kieltämättä syntisemmän makuinen kuin kotoinen versiomme.

20140406_203837Todella täyttävien pääruokien jälkeen oli täysin turha käydä juustolautasten kimppuun, mutta sitä olisi kannattanut miettiä tilausta tehdessä. Oikean yläkulman otaksuttavasti Bleu d’Auvergne oli kaikilla mahdollisilla mittareilla (ml. kipu) rajatapaus, mutta loppupeleissä lähes orgastisen hieno makukokemus. Eikä todellakaan ollut yhteensopiva Bandolin kanssa.

20140406_162258Yksi Pariisin pienistä timanttisista viinikaupoista on viihtyisän Marais’n alueella sijaitseva Caves du Marais. Ulkopuolelta on vaikea saada riidejä kaupasta, joka toisaalta näyttää sisältä melko lailla samalta: viinilaatikoita on kaikkialla, harvat kävelyreitit ovat todella ahtaat ja ylipäätänsä on todella vaikea löytää mitään. Takaseinältä löytyvät rivistä ainoat pystyssä olevat pullot: liuta burgundeja ja bordeaux’ita, joihin minulla ei ole lähellekään varaa, vaikkakin hinnat tuntuvat kyseisille viineille pääosin aika kohtuullisilta. Onkin yllättävää, että vaikka kauppa on näin vaikeasti lähestyttävä ja sekava, on sen omistaja – lupsakka vanhempi ranskalaisherra – mitä ystävällisin ja puheliain. Eniten Caves du Marais’n tarjonnasta varmaankin hyötyvät hyväosaiset punaisten burgundien ystävät; itse olin kikseissä päästessäni vaihtamaan euroja Dauvissat’n Chablis’hin.

20140408_185005

Yhdeksännen kaupunginosan Hugo-ravintolasta olin saanut privaattivinkin, joka osoittautui täsmäosumaksi. Provencen ruokaan keskittynyt ravintola ei kikkaile nimiviineillä, mutta tarjoilijan suosittelema 2009 Pessac-Léognan (!) oli todella miellyttävä pläjäys, jota ei vaivannut liioin lämmin kasvukausi, liika tammi kuin aggressiiviset tanniinitkaan. Kaikki klassiset, nuorelta bordeaux’lta odotettavissa olevat positiiviset attribuutit sen sijaan olivat läsnä keskitäyteläisessä paketissa, joka oli kuin luotu ruokapöytään.

20140408_190258

Kompaktilla ravintolalla on viihtyisä sisustus, joskin outo, mustavalkoiset jännityselokuvat mieleen tuova taustamusiikki nostatti kulmakarvoja. Palvelu oli vähäeleistä, mutta hymyilevää ja ystävällistä.20140408_190653

Leivän kanssa ei ollut tarjolla mämmiä, vaan oliivitahnaa. Hyvää, joskin melkoisen suolaista.

20140408_192500

Pääruuat toivat väkisin mieleen Bernkastelin Graacher Tor-ravintolan. Lautaselle oli siis isketty lukuisia merkittäviä elementtejä, värejä löytyi rajattomasti ja kaikki oli herkullista. Iso pläjäys foie gras’ta paahtiksen päällä, chêvre-voileipä, raikas hedelmäsorbetti ja salaatti savustetun ankanfileen kera eivät ehkä täysin tue toinen toistaan, mutta perhanan hyvältähän ne maistuivat kaikki tyyni. Ja hintakin oli halpa kuin mikä, 16 euroa.20140408_192511

Avokin confit de canard oli hillitympi osien määrältään, mutta makuja oli silti niin ikään monia ja ne olivat hyviä.

20140408_195753Fondant näytti täydelliseltä, mutta lopulta kokonaisuus oli hyvää Masterchef-tasoa: sisus ei ollut jäänyt valuvaksi. Pahaa se ei silti ollut jäätelön, soossin ja espresson kera. Kaiken kaikkiaan Hugo tarjosi hintatasollaan vertaansa vailla olevaa vastinetta metropoliolosuhteissa.

Bénédicte et Stéphane Tissot Crémant du Jura Indigène

Bénédicte et Stéphane Tissot Crémant du Jura IndigèneMoni ei ehkä tiedä – ymmärrettävästi – että Ranskassa tehdään kuohuviiniä myös Champagnen maakunnan ulkopuolella. Parhaimmissa tapauksissa se voi jopa olla erittäin laadukasta! Jopa siinä määrin laadukasta, että talviloman alkaessa meikämanne päätyy korkkaamaan samppanjan sijasta tämmöisen kummajaisen maalaispatongin, piemontelaisen oliivitahnan, suussa sulavan charcuterien ja sekalaisten juustojen kylkiäisenä.

Me like!

Me like!

Astuessani syyskuussa 2013 sisään Tissot’n tasting roomiin en todellakaan kuvitellut päätyväni ostamaan kuohuviiniä, Épernayn odottaessa muutaman päivän päässä. Näin kuitenkin tein. Yksi syy tähän ratkaisuun oli tarjonnan vähyys pienikokoisen punaviinisadon johdosta, mutta pelkästään siihen vetoaminen ei tekisi oikeutta tämän skumpan laadulle.

Yksi yleisiä valittamisen aiheitani on sen informaation vähyys, mitä tuottajat viineistään antavat. Ehkäpä kaikista useimmiten tämä ilmiö korostuu non vintage -samppanjoiden kohdalla. Jos informaation määrän suhteen jaettaisiin palkintoja, olisi Tissot’n paikka Hall of famessa. Here we go!

Rypäleet tähän biodynaamisesti sertifioituun viiniin on kerätty yhden hehtaarin länteen katsovalta tarhalta. Keskimäärin 25 vuotiaista köynnöksistä on lajikkeita valittu blendiin suhteessa 55 % Chardonnay, 35  % Pinot Noir, 5 % Poulsard ja 5 % Trousseau. 45 hl/ha satomäärä on radikaalisti pienempi kuin Champagnessa keskimäärin. Kuohuviinikäymistä edelsi tavallinen käyminen terästankeissa, malolaktinen käyminen ja kolmen kuukauden sakkakypsytys.

Mikä tekee Indigènestä (suom. alkuperäinen) erityisen, on sen kuohuviinikäyminen. Teollisten hiivakantojen sijaan toinen käyminen on startattu talon vin de paillea eli olkiviiniä hyväksi käyttäen. Erona tavalliseen tämä käyminen on kestänyt 9 kuukautta 2 kuukauden sijaan. 13 kuukauden sakkakypsytyksen jälkeen sakat on poistettu ja korkki vaihdettu lisäämättä dosagea tai sulfiittia. Jäännössokeria viiniin on jäänyt neljä grammaa litraa kohden.

indi

Indigènellä on huomattavan tumma kultainen väri ja erittäin pienet kuplat. Tuoksu on aivan käsittämättömän herkullinen runsas ja antava heti ensimetreiltä asti. Kypsä punainen omena, sitruuna, mandariini, punainen kirsikka ja uunillinen briossia vievät välittömästi ajatukset Pinot Noirin sydänmaille, vaikkapa Bouzyyn. Sokkona nuuhkiessa olisi aivan turha tulla väittämään, että lasissa ei ole hyvän viljelijätuottajan samppista. Syvä, huumaava aromimaailma vangitsee pahemman kerran. Sivuhuomautuksena sulfiitin pistävän läsnäolon puute on todella iso plussa, sillä kun nyt asiaa miettii, niin harmillisen usein se on läsnä hyvissäkin samppanjoissa.

Suuntäytteinen mousse on ylellisen kermainen ja viipyilevä. Moussen alta paljastuu kuiva, täyteläinen ja viinillinen…viini, joka pursuaa kypsää, snadisti oksidoitunutta punaista omenaa, sitruksisia vivahteita ja paahtista. Hapokkuus on tuntuva, muttei terävä. Runsaan hedelmän alla viinissä on hiukan maanläheinen fiilis. Niin kauan kuin sitä kestää, on Indigène päräyttävän herkullinen ja eloisa pläjäys, joka ei kumartele kenellekään. Jälkimaku kuitenkin on melko lyhyt ja vähän mitäänsanomaton. Tämä heikkous kuitenkin tulee esille lähinnä viiniä sellaisenaan maistellessa ja tarkemmin analysoidessa; ruokapöydässä Indigène on timanttia.

Vakuumissa tarkasteltuna käsillä on kovan luokan skumppa, joka pistää kysymään: miksi Juran kuohuviinit eivät ole maailmankuuluja? Jos alueella on mahdollista tuottaa tällaista laatua, on aika laittaa markkinointiosasto uusiksi. Sitten kun vielä otetaan huomioon, että maksoin pullosta ALLE KAKSITOISTA EUROA (11.80 €) lähtee hommasta täysin järki. Toki Tissot kuuluu alueen parhaisiin tuottajiin, kaikki kunnia heille, mutta jonkinlainen Jura-renessanssi pitää saada käyntiin, niin paljon parhautta alueelta pursuaa.

Näihin sanoihin on hyvä lopettaa ja mainita, että huomenna on aika suunnata avokin kanssa hetkeksi henkiseen kotimaahan. Viikon päästä lienee sitten luvassa rutkasti postauksia hipster-viinibaareista.

Apéro, Samppanja-Magnum

Kuva lainattu Apéron facebook-sivuilta

Kuva lainattu Apéron facebook-sivuilta

Korkit ovat pysyneet kiinni kotioloissa sitten lauantain, joten olen pakotettu kirjoittamaan muista asioista estääkseni blogia täysin kuivumasta kasaan. Siispä päätin jakaa kokemukseni uudesta stadilaisesta viinibaarista.

Bongasin Kalevankadulla sijaitsevan Apéron aivan sattumalta viime viikolla ollessani ohikulkumatkalla. Aluksi kuvittelin paikalla olevan yhä saman vanhan paikallisten suosiman kaljakuppilan, kunnes silmäni bongasivat liitutaululta sanat ”Riesling” ja ”Schlossberg”.  Oli selvä, että täällä pitäisi piipahtaa paremmalla ajalla.

Eilen sitten treffatessani frankofiilia siskoani ehdotin näkemistä Apérossa, mikä sai nopeasti hyväksynnän. Alku ei ollut ruusuinen, sillä tilatessani suunnitelman mukaisesti tätä mitä parhaimman Riesling-tarhan viiniä alkoi baarimikko kaataa lasiin tavaraa Schlumbergerin pullosta. Kuten kenellä tahansa viininystävällä, alkoivat punaiset valot hälyttää samoin tein päässäni, sillä eihän Schlumbergerillä löydy omistuksia kyseiseltä palstalta, toisin kuin astetta kovemmilta nimiltä kuten Boxler, Bott-Geyl sekä Albert Mann. Parin korjausliikkeen jälkeen kaapista sitten löytyikin Albert Mannin erehtymättömän näköinen pullo ja lasiin päätyi sitä mitä oli tilattu.

Missasin vuosikerran, mutta viini oli joka tapauksessa juuri niin syvä, luonteikas ja vangitseva kuin tulisi odottaa. Jos maun osalta kyseessä ei ehkä ole mikään seurusteluviini, on tuoksu niin monimuotoinen ja huumaava, että tarjoaa jo vastineen koko yhdeksän euron hinnalle (12cl). Kuivankypsää sitrushedelmä, hunaja ja runsas pläjäys mausteita hurmaavat kasuaalimmankin harrastajan, kuten siskoni tässä tapauksessa. Myös tämän Fleurie (Regnard?) oli asiallinen juoma ja kuuden euron hintalapulla varsin kohtuullinen ostos.

Pikavisiitti Apéroon oli varsin lupaava, joskaan en vaivautunut tekemään tarkempaa tenttiä paikan tarjonnasta. Laseittain myytävien valikoimasta löytyi muutoin huomion arvoisina Comte Lafondin Sancerrea sekä Regnardin Chablista, eli Ranskan pohjoisempien alueiden klassikkoviinien ystävälle Apéro on hyvä paikka nauttia lasillinen. Toisaalla kuultuna paikasta irtoaa myös pullo samppanjaa neljälläkympillä ja kohtuuhintaiset quichet salaatin kera naapuripöydässä näyttivät houkuttelevilta. Muutamia herrasmiehiä käväisi litkimässä olutta tilan aiemman lafkan hengessä, mutta eiköhän Apéro ennen pitkää tule olemaan nuorten cityaikuisten after work -paikka, mikä lienee tavoitteenakin.

20140401_224438…Ja sitten jotain ihan muuta.

Luin tiistaina lehdestä kuinka jotkut ruokakaupat olivat kieltäytyneet myymästä Magnum-jäätelön uutta 25-vuotisjuhlaversiota alle 18-vuotiaille asiakkaille. Syynä ratkaisuun on se, että herkku on maustettu Champagnen alueen Marc-rypälemäskiviinalla ja sisältää täten pieniä määriä alkoholia. Koska olen täysi-ikäinen samppanjan ja Marc de Champagnella maustettujen valkosuklaakonvehtien ystävä, koin tarpeelliseksi pakolliseksi hakea välittömästi tällaiset jäätelöt itselleni ja avokille testiin.

20140401_224512

Hopeavärillä värjätty kuori ei ole järin houkutteleva ainakaan syötävässä mielessä (think sininen Spiderman-limu), mutta tarpeeksi ohut makuuni ja ihan maistuva. Samppanjanmaku on kuoren osalta vielä melko lievä.

Itse jäätelö on periaatteessa lähellä klassista Magnum-kamaa, mutta ”samppanjanmaku”, sanaa tarkemmin erittelemättä, on siinä todella selkeä ja itse asiassa tykkään tästä selkeästi enemmän kuin perus-Magnumin jädestä, joka maistuu vähän keinotekoisen vaniljaiselta. Koska en ole maailman kovin makeiden herkkujen ystävä, on syötävää ehkä vähän liikaa, mutta sitä vartenhan on roskis keksitty.

Samppanjanystävälle tämä uutuusjäde on ehdottomasti kokeilun väärti ja kyllä minä tätä väittäisin kaikin puolin aika onnistuneeksi tuotteeksi, kunhan kuoren erikoisesta väristä pääsee yli. Maistuu siltä, miltä väittääkin ja 1.75 € hinta on selkeästi halvempi kuin oikealla tavaralla, eli value on kohdillaan. Hopi hopi jäätelöaltaalle!

Quickies

2012 Manfred Gruber Gelber Muskateller KreuzerbergViikko on ollut hiljaiseloa viinipullojen korkkaamisen osalta, mutta eilen tuli vihdoin maisteltua parit viinit viettäessämme iltaa tuttavien seurassa. Koska olimme vieraina, olimme sopineet tuovamme viinit alku- ja pääruuille.

Vaitonainen kokki oli kertonut alkuruuan sisältävän parsaa, joten oli helppo napata viinikaapista ainoa Muscat. Viime keväänä ”löytämäni” Gelber Muskateller on tätä nykyä Itävallan valkoisista rypälelajikkeista suosikkini heti Rieslingin ja Grüner Veltlinerin jälkeen. Sen vetovoima on useimmiten vähän erilainen kuin näillä kahdella muulla lajikkeella, ollen ennen kaikkea lyömätön aperitiivi tai seurusteluviini. Tämä erään kuoman kanssa tehdyn vaihtokaupan myötä hankittu pullo kuitenkin on tyyliltään melkoisesti lähempänä diggailemiani grünereitä ja risukoita kuin keskivertoa itävaltalaista Muskatelleria.

Pari kilometriä Langenloisin ulkopuolella Mittelbergin kylässä sijaitseva Manfred Gruberin viinitila omistaa vaivaiset kahdeksan hehtaaria palstaa. Kuuleman mukaan ainakaan tämän viinin kohdalla eivät uuden vuosikerran pullot ehdi kauaa homehtua tilan nurkissa.

Aromimaailma on hillitty ja kirpeä, tarjoten tuntuvimmin kukkaisia ja ruohoisia viboja. Ruohoisuus ei juurikaan tuo mieleen sauvignon blanceja, vaan nimenomaan viileän ilmanalan ja kivisen maaperän muscatin.

Paritus parsakeiton kanssa ei ole täydellinen, sillä se tuo rutikuivassa viinissä esiin tuntuvia metallisia piirteitä. Toisin kuin useimmissa kuivissa muscateissa, ei tästä löydä pienimpiäkään viitteitä makeuteen. Ryhtiä, fokusta ja pariin kertaan alleviivattua kivisyyttä sen sijaan löytyy paljon ja hillittyä vihertävää hedelmää ja kukkaisuutta juuri sen verran, että viini on todellinen ilo makunystyröille ihan sellaisenaan. Rypälelajiketta ei tarvi arvailla, mutta Muscatin karikatyyristä jäädään todella kauas ja taas löydän itseni arvailemasta viinintekijän ratkaisuja hiivakantojen suhteen.

Tietynlainen vakavuus viinistä henkii – varsinkin rypälelajikkeensa kontekstissa – ja ihanteellinen ruokaparitus olisi ollut jotain aromeiltaan vielä hillitympää ja helpompaa kuin parsakeitto, joka olisi vaatinut hedelmäisempää viiniä. Ongelmaa ei kuitenkaan ollut, sillä ruoka ja viini olivat molemmat tahoillaan erittäin hyviä ja täten toimivat mainiosti erikseen nautittuina.

2010 Fattoria di Fèlsina Berardenga Chianti ClassicoMelko lailla vuosi takaperin tuli testattua Fattoria di Fèlsinan Chianti Classico mallia 2009 ja ihastuttua. Seuraava vuosikerta oli ollut kaapissa nyt jo tovin ja tuntui turvalliselta valinnalta ylikypsälle karitsalle. Sormet olivat ristittyinä, ettei uusi vuosikerta tuottaisi samanlaista pettymystä kuin Riecinen kohdalla taannoin. Ei tuottanut.

Sen lisäksi, että neljälle jaettuna ei pullosta tule juojaa kohti kovin isoa määrää, oli meininki sen verran leppoisa ja ruoka ja seura niin hyvää, että viinille ei yksinkertaisesti tullut annettua kovin suurta huomiota. Toisaalta se kertoo varmasti myöskin siitä, että toimivuus ruuan kanssa oli niin hyvä, ettei ollut negatiivisia puolia mihin tarttua.

Tuoksu jäi kuitenkin mieleen erehtymättömänä maanläheisenä sekoituksena pölyisiä hapankirsikoita ja nahkaa. Makumaailma oli jokseenkin samaa traditionaalista osastoa, joskin kypsä punainen kirsikka oli huomattavan kirpeää lajia. Hapokkuus oli niin ikään tuntuvaa, tanniineita ei ollut mainittavaksi asti. Paritus ylikypsän karitsan ja patajuuresten kanssa oli loistava, joskin viini tuntui ehdottomasti kaipaavan ruokaa seurakseen. Viimeisimmät fiilikset olivat, että 2010 jatkaa samaa vakuuttavaa linjaa kuin edellinen vuosikerta ja Fèlsina on ehdottomasti ykköstaloja freesien, perinteisten Chiantien ystäville.

2011 Coudert Fleurie Clos de la Roilette Cuvée Tardive

2011 Coudert Fleurie Clos de la Roilette Cuvée TardiveMenneenä lauantaina koitti taas aika Beaujolais’n. Yrttimarinoidulle karitsalle tarvittiin kyytipoika ja päädyin kirjaimellisesti ensimmäiseen käteen osuvaan pulloon, johon ei ollut sidottuna liikaa rahaa tai odotuksia.

Olen kirjoittanut Clos de la Roiletten perus-Fleuriesta aiemmin. Nyt tuota tekstiä vilkuillessani koen luomisen tuskaa, sillä kokemukset näiden kahden viinin välillä tuntuvat melkoisen samanlaisilta. Tosin en tiedä mitä oikein olin odottanut, kyseessähän on sama tarha ja sama valmistustapa, ainoastaan köynnösten ikä on tuplasti vanhempi jälkimmäisellä (80-90 vuotta vs 30-40 vuotta). Viinin ja sen nimen ideana kuitenkin on, että se on jonkinlainen vastakohta Beaujolais Nouveaulle: gamay, joka tulisi nauttia mielummin myöhemmin kuin aiemmin.

Vielä parin tunnin dekantoimisen jälkeen Cuvée Tardiven tuoksu on harmillisen vaisu. Tummasävyinen aromimaailma on puhdas ja kuiva, tuoksuen kiviseltä tummalta hedelmältä ja raudalta. Kyse ei ole siitä, etteikö näitä aromeja selkeästi haistaisi; olisipa vain kiva saada irti vähän enemmän (edes vähän nokkakakkaa, please?). Verrattuna tarhan perusviiniin ei tästä kuitenkaan löydy missään vaiheessa rikkiä tai vegetaalisia piirteitä.

Paletilla viini on kuiva, kirkas ja kepeä, sisältäen sen sortin tanniinit, jotka ilmestyvät keskivaiheilla makua täysin puskista, tarraten sitten yllättävänkin napakasti suun sisäpinnoista. Vaikka tanniinit eivät ole kovat tai kireät, ei tässä viinissä silti ole mitään pehmeää tai mehevää. Rakenne yhdessä tiukan tumman hedelmän ja tuntuvan mineraalisuuden kanssa muodostaa pyhän kolminaisuuden, joka ei itsessään tarjoa suurta nautintoa, mutta saavuttaa ihailtavan dokabiliteetin ja täydellisen toimivuuden ruokapöydässä. Vähästä konsentraatiosta tai hedelmän ilmaisuvoimasta huolimatta – tai kenties juuri näistä syistä – pullo tyhjeni todella nopeasti. Odotin viinin käyttäytyvän vihaisemmin, mutta vaikka tanniineja on ja läskiä ei, on Cuvée Tardive sulkeutuneisuudestaan riippumatta aika kiltti.

Epäilemättä jonkin sortin positiivinen kehitys on luvassa viinin ”vaatiman” 5v+ kypsytyksen myötä, mutta en näe tarvetta/omaa kykyä lähteä heittämään tarkempia arvauksia ilmoille. Toisaalta jos neste katoaa pullosta yhtä nopeasti kuin nyt kävi ja huuhtoo ruokaa alas verrattomalla tavalla, tarviiko sitä edes koittaa kypsyttää joksikin, mitä se ei nyt ole? Kysymyksiä herättävä viini, muttei lainkaan huonoimmassa mahdollisessa mielessä. Tulee olemaan jännä nähdä, millaiseksi talon lippulaivaviini Griffe du Marquis osoittautuu.