2010 Domaine Patrick Baudouin Anjou Les Côteaux d’Ardenay

2010 Domaine Patrick Baudouin Anjou Les Côteaux d'ArdenayKeksittyäni Loiren Cabernet Franc -pohjaisten punkkujen olemassaolon, olen oppinut pitämään silmäni auki ja vastaanottovalmiudessa nimien Chinon, Saumur-Champigny, Bourgueil ja St-Nicolas-de-Bourgueil varalta. Vaan niin ovat skeemat jälleen muuttumassa ja olen hiljakseen ymmärtämäisilläni, että näiden varjossa lymyilee vielä lisää appellaatioita ja tyylejä, jotka ansaitsevat tulla tutuiksi. Kiitos tämän pullon hankinnasta kuuluu Montlouis’n La Cave Insoliten myyjälle, jota ilman en varmasti olisi koskaan moiseen kummajaiseen tarttunut.

Anjou AOC:n appellaatio sallii punaviineissä käytettäväksi molemmat Cabernet’t sekä Pineau d’Aunis’n. Tämä pullote koostuu kahdesta tunnetummasta sallitusta lajikkeesta, Francin dominoidessa 70 prosentin osuudella. Luomusertifioitu viini on tuotettu minimaalisin käpälöinnein ja kypsynyt hitaan käymisen jälkeen käytetyissä burgundilaisissa tynnyreissä. Lämpimän vuoden tuote omaa alkoholia huimat 12.5 %, which is mighty nice. Tätä vuosikertaa on tuotettu 8400 pulloa, eli aika pienestä tuotannosta on kyse.

Viinin kaunis, kuivan eloisa tuoksu kirvoittaa yllättävät kommentit. Siinä missä minä koen aromimaailman äärimmäisen rehelliseksi ja puhtaaksi, toteaa avokki sen tuoksuvan terveelliseltä. Epäilemättä kyse on saman asian kahdesta eri tulkinnasta. Kirkkaat mustaherukan ja kirsikan aromit saavat tuoksussa mielenkiintoista kontrastia paprikaisista ja lievistä rankaisista vivahteista, sekä vieläkin lievemmästä laastarimaisuudesta (hi Bret!). Meininki tuntuu todella taidokkaalta tasapainottelulta yleisesti hyväksyttyjen ja ei aivan samassa määrin yleisesti hyväksyttyjen aromien välillä.

Keskitäyteläinen viini maistuu aivan upean ryhdikkäältä ja mehukkaalta. Kuiva, aavistuksen happamahko ja raikas meininki tuo kieltämättä herkästi mieleen laatu-Chiantit, mikä paljolti selittää ääripositiivisen vastaanoton taloutemme kriittisemmän viininmaistelijan kohdalla. Viinin pointti selkeästi tuntuu olevan sen rakenteessa, dokabiliteetissa ja ruokaystävällisyydessä, mutta kyllä sen tyylikkäillä vehreillä sävyillä varustettu, kirsikan ja herukan väritteinen kirkas hedelmä ansaitsee myös kunniaa osakseen. Jälkimaku on kuiva ja kirpeähkö, muttei lainkaan ohut, jättäen todella freesin fiiliksen.

Viini toimi ensimmäisenä päivänä loistavasti naudan sisukan kanssa ja seuraavana päivänä hieman runsautta keränneenä niin ikään hyvin naudan entrecôten (LIHAA!!!!) kyljessä. Matalan alkoholin ansiosta viini tuntuu ennemmin energisoivalta kuin väsyttävältä ja luonnollisesti minkäänlaista jälkivaikutusta sillä ei ollut. Ei voi muuta kuin todeta, että huippupositiivinen uusi tuttavuus ja lisää on saatava tilaisuuden ilmaantuessa.

Jean Laurent Champagne Brut Blanc de Blancs

Jean Laurent Champagne Brut Blanc de BlancsKuinka halvalla on mahdollista lunastaa itselleen pullo kunnollista samppanjaa?

Riippuu varmasti paljolti siitä, miten määrittelee boldatun sanan. Itselleni määritelmä on alkanut yhä enemmän tarkoittaa sitä, että kuplien alta löytyy oikea viini pelkän dosagen sijaan. Tämä sulkee pois jo osan tunnetuimmista merkkisamppanjoista, enkä toisaalta usko myöskään Keski-Euroopan Lidlien 13.99 €-samppanjan tuota odotusta lunastavan.

Kuvassa näkyvä kuplallinen Chardonnay lähti mukaan Reimsin katedraalin vieressä nököttävästä Cave des Sacres -viinikaupasta vaatimattomaan 18.95 euron hintaan. Sokko-ostos ei kyseessä ollut, sillä samppanjan nettiauktoriteetti Brad ’Champagne Warrior’ Baker on tuottajaa kehunut, mutta skeptisen luonteeni takia en pulloa poiminut mitenkään järkyttävän itsevarmalla ja dynaamisella käsivarren heilautuksella. Kauppaa pyörittävä mammakaan ei varsinaisesti tasajalkaa pomppinut todetessaan lakonisesti viinin olevan ”a good BdB in a richer style”.

Kuitenkin joskus (äärimmäisen harvoin) viinipullon hinnassa ei vain ole mitään järkeä, siis kuluttajan kannalta positiivisessa mielessä. Tämä kolmen vuosikerran sekoite on saanut levätä kolmen vuoden ajan sakkojen kanssa, eli huomattavasti minimiä pidempään, mutta kaiketi tilan epäseksikkään sijainnin (Celles-sur-Ource Auben alueella) takia tuottaja lähestulkoon tyrkyttää viiniään pois.

Runsas – ja välittömästi avoin – viini tosiaan on jo tuoksuosastolla, iskien naamalle muhkean, klassisen pläjäyksen vihreää omenaa, sitrusta, leipurin mausteita ja kalkkista mineraalisuutta. Jonkun Côte des Blancsin huipputuottajan viinin aromit saattavat soida vielä kuulaampina, mutta kyllä jo nyt painitaan hintatasoa selvästi korkeammalla.

Kermainen mousse on iso, mutta tiivis ja pitkäkestoinen. Alta paljastuu viinillinen suutuntuma ja makumaailma, joka tyypillisten hedelmäisten vivahteiden ohella on  herkullisen mausteinen ja kalkkinen sekä hiukan maamainen. Dosage on hyvin lähellä ideaalia, sillä viini ei taivu niin terävän kuin sokerisenkaan puolelle. Hieman kirpeähkö jälkimaku on pituudessaan ja runsaudessaan vaikuttava, kannustaen kuitenkin tuomaan lasin nopeasti takaisin huulille. Viini maistuu kypsemmältä ja rakenteellisesti hiukan vähemmän teräksiseltä kuin maineikkaammat pohjoisemmat serkkunsa, mutta dokabiliteetti on yhtä lailla korkea, kuten myös toimivuus makilajitelman kanssa.

En kutsuisi tätä samppanjaa pelkästään kunnolliseksi, vaan jopa erittäin mainioksi sellaiseksi. Hintaa voisi Ranskassa olla helposti sen 5-6 euroa lisää, sillä Côte des Blancsin nimekkäämpien laatutuottajien perusviinien alati nousevat hinnat alkavat jo monesti olla kolmenkympin paikkeilla (mikä on toki enemmän kuin ymmärrettävää kysynnän kasvaessa ja tuotantomäärien pysyessä staattisena). Toisaalta vilkaisu Jean Laurentin nettisivujen e-boutique-osioon antaa ymmärtää, että viinistä maksamani hinta ei ollut edes erityisen hyvä. Taidanpa tehdä visiitin seuraavalla kerralla Champagnessa heiluessani…

Riippuneen lihan ilot

GroteskJopa kaltaiseni C-luokan bloggaaja saa epäsäännöllisen säännöllisesti kutsuja erinäisiin tilaisuuksiin. Työssäkäyvänä on vaikea ottaa osaa moniin arkena keskellä päivää järjestettäviin tapahtumiin, mutta muutenkin olen aika nihkeästi vastannut kutsuihin. Haluan useimmiten jo etukäteen tietää tulevani kirjoittamaan aiheesta postauksen – ts. olevani aiheesta huippukiinnostunut – niin tyhmältä kuin se saattaa kuulostaakin. Tästä syystä jätän helposti moniin tilaisuuksiin menemättä, vaikka kutsujat usein painottavatkin tapahtumasta kirjoittamisen olevan täysin vapaaehtoista, joskin toivottavaa.

Tämän sanottuani todettakoon, että Groteskin kaltaisen ravintolan kutsuessa tutustumaan uuteen – erityisen lihapainotteiseen – menuunsa, en mieti kahta kertaa. Olen erityisen kiintynyt vatsaani ja kieltäytymällä moisesta kutsusta kokisin tekeväni kaltoin hyvin keskeiselle osalle itseäni, varsinkin kun paikan meininki on aiemmin uponnut itseeni varsin hyvin, niin ruuan kuin viinienkin osalta.

Uuden menun lisäksi Groteskilla on uusi keittiöpäällikkö, Eemeli Nurminen, joka Olosta siirtyessään on tuonut mukanaan kaksi kokkia. Nurminen avasi varsin kattavasti näkemyksiään Groteskin uudesta linjasta, kertoen samalla mm. fine diningista bistroruokaan siirtymisen haasteista. Kaikki lähtee nyt alusta loppuun raaka-aineista niin laadun kuin eettisyydenkin suhteen, ja kaikenlaista liian selkeää leimautumista välttäen homman nimi on yksinkertaisesti ’lisää rock’n’rollia’.

20141010_190344”Uuden Groteskin” sydän on laatulihoja varten keskelle ravintolaa pystytetty kypsytyskaappi, joka on Suomen oloissa melkoisen uniikki tapaus. Lihalliset himot herättävän vaikutuksensa lisäksi kaappi on noin yleensäkin varsin virkistävä näky tässä sääntelyn ja direktiivien millintarkan noudattamisen valtakunnassa. Jos nyt ei vielä ihan tavoitella keski-eurooppalaisen gastronomiataivaan atmosfääriä, niin mielelläni minä ainakin noita mölliköitä ihailen.

20141010_160805Ihailua herättää myös keittiötä koristava Big Green Egg -grilli. Varsinaisen funktionsa ohella laite tuottaa myös mahdottoman herkullisen tuoksun, jonka saattaa aistia myös salin puolella.

20141010_153135Punainen liha on siis uudella ruokalistalla ykkönen, joskin myös kalan, vaalean lihan ja kasviksien ystäville löytyy luonnollisesti tarjontaa. Pysyvän listan lisäksi tarjolla on jatkuvasti myös päivän erikoisuuksia, kuten nyt visiittimme yhdessä tarjottu 35 päivää kypsytetty Porterhouse-pihvi. Oman kuvauslaitteiston ja -taitojen ollessa tasoa jäätävä tyydyn ohjaamaan ruokapornon ystävät lihakuvien osalta vaikkapa Siskot kokkaa ja Hannan soppa -blogien pariin, joista varmaankin lähitulevaisuudessa löytyy ammattilaistason kuvamateriaalia tästä jaetusta kokemuksesta. Käsi sydämellä, ostaisin itsekin hienon järjestelmäkameran, mikäli en kokisi sen olevan suoraan pois viinihankinnoistani.

Todella korkealaatuisista, onnenkyyneleitä aiheuttavan mureista ja mehukkaista sekä mahtavan paistopinnan omaavista lihoista on kuvien puutteesta huolimatta kyse. Olen monesti melko skeptinen ihminen ravintolapihvien suhteen – lähinnä miettien lisäarvoa vs kotona täydellisesti paistettu sisukka/marmori – mutta etenkin tuo aiemmin mainittu Porterhouse-pihvi sekä australialainen Wagyu flank steak veivät rehellisen, riisutun liharietastelun aivan uudelle tasolle, jollaista ei hevillä saavuta kotioloissa. Vielä kun huomioidaan Groteskin kuluttajaystävällinen viinihinnoittelu ja todella laadukas, monipuolinen viinitarjonta, niin timanttista pihvi ja punkku -kokemusta kaipaavan ei tarvi kauaa osoitetta pohtia.

Lihojen kanssa oli tarjolla melkoinen kattaus lisukkeita sekä liuta kastikkeita. Olisi helppo sivuuttaa lisukkeet ja keskittyä pääraaka-aineisiin, mutta syntisen hyvien ranskalaisten ohella etenkin vihreät pavut pekonin kera sekä grillattu sydänsalaatti olivat siinä määrin onnistuneita, että massiivisen lihatarjonnan keskellä olin pakotettu santsaamaan molempia. Näiden ohella myös chimichurri-kastike osui ja upposi. Ideologia niin lisukkeiden kuin alkupalojenkin komponenttien osalta on, että kaikki mahdollinen tehdään alusta loppuun itse, mikä ei varmasti jää ruokailijalta huomaamatta.

Pihvilihojen ohella maistelimme myös luomukaritsankaretta, kukonpoikaa ja grillattua makrillia, joiden osalta laatu oli poikkeuksetta korkea ja maut kohdillaan. Myönnettäköön, että allekirjoittaneella oli ruuan maistelun amatöörinä vain ihan pikkuriikkisiä haasteita jakaa huomio tasaisesti ruokien välillä, mutta ilmiöhän on toki tuttu vaikkapa viinitastingeista: herkemmän makuiset viinit kärsivät poikkeuksetta vahvempien ja isompien läsnäolosta.

2012 Le Volte dell'OrnellaiaPunaisen lihan kyytipojaksi oli varattu magnum-kokoinen pullo Ornellaian kolmosviiniä Le Voltea. Toscanalainen Merlot’n, Sangiovesen ja Cabernet Sauvignon’n blendi ei ole itselleni ehkä ihan se kovin juttu, mutta yllätyin varsin positiivisesti tämän esimerkin kehityksestä lasissa. Aluksi hieman hajallaan ollut viini keräsi hienosti focusta hengittäessään ja rohkenisinpa väittää, että Sangiovese alkoi nostaa päätään pikkuhiljaa vähäisempien lajikkeiden välistä. Monille tämän sortin punkku voi olla ihanteellinen keskitien vaihtoehto uuden maailman ja vanhan maailman tradition puolivälistä, mutta joka tapauksessa ilmaus on vahvasti suositeltavaa.

Becker WildweinVähemmän punaisille lihoille tarjolla oli ravintolan yksinoikeudella (Suomessa) hankkimaa punkkua Friedrich Beckeriltä Pfalzista. Makuprofiili heijastelee kukkaisine viboineen pitkälti varsin vänkää Pinot noir-Dornfelder-Blaufränkisch-blendiä, minkä johdosta viinin nimi on harvinaisen osuva. Yllättäen löysin viinistä jotain samaa kuin Alkon piemontelaisesta Ruché-viinistä, joskin hapokkuus oli tällä parempi.

20141010_153547Epäjohdonmukaista järjestystä jatkaen on pakko mainita sananen alkupaloista. Fermentoitujen kasvisten ympäröimät italialainen salami ja ankka-prosciutto hakivat vertaistaan. Erityisesti syntisen rasvainen ankka herätti poikkeuksetta ihastelevia huutoja ympäri pöytää, mutta koko annos oli erittäin onnistunut. Toisaalta niin oli myös merisiilenmäti aiolin kera. Ja perunaohukaiset mädin ja créme fraichen kanssa. Ja keittiön oma kyytönmaitomozzarella, poltettu parsakaali ja kuivatut tomaatit…

20141010_153914 20141010_154432 20141010_15445420141010_153259Alkupaloja huuhdeltiin alas pfalzilaisen Karl Schäferin rieslingillä – magnum-pullosta tietysti. Viimeiseen hengenvetoon asti Riesling-fanina olen tietysti aina innoissani uuden äärellä, mutta toisaalta standarditkin ovat suhteellisen korkealla. Lyhyestä virsi kaunis, pidin tästä uudesta tuttavuudesta todella, todella paljon. Äärimineraalinen ja hapokas viini oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä rasvasta ja säesti täten erityisesti perunaohukaisia, leikkeleitä ja merisiilenmätiä fantastisen hyvin. Viinin suolainen kirpeys oli sen verran intensiivistä (ja herkullista) tasoa, että ei ihan heti unohdu. Lisää kiitos!

Jälkiruokana tarjoiltiin konstailematonta jenkkityylistä juustokakkua kolmen kotitekoisen jäätelön kanssa. Perheen pienimmät saattavat ehkä alkaa kaivata mansikkavaihtoehtoa listalle, mutta massiivisesta ähkystäni huolimatta rommirusinan, saksanpähkinän ja karamellin sekä lakan puhtaat maut upposivat hyvin. Tässä vaiheessa ehkä raikkaampi jäätelövaihtoehto olisi voinut olla poikaa, mutta kenties keskiverto ravintolassa asioiva ei ole jälkiruuan saapuessa aivan yhtä täynnä.

kyrö distillery napue ginRuokailun jälkeen oli luvassa vielä sulattelua Kyrö Distilleryn ginin ja siitä valmistettujen drinkkien parissa Groteskin baarin puolella. Ihasteltuani alkuvuodesta matkamessujen ruotsalaisten artesaaniviinojen tarjontaa, on todella hieno havaita myös Suomesta löytyvän taitoa ja draivia laatuviinojen valmistukseen. Sopivan vahvuista (46.3  % muistaakseni), mutta jälkimaultaan pehmeää, sitrushedelmien ja koivunlehtien tuoksuista giniä sippailee mainiosti jopa sellaisenaan, mikä ei ole aivan pieni meriitti.

Suhteeni ilmaisten asioiden hehkuttamiseen on vähän vaikea, mutta ei näitä perjantaina maisteltuja juttuja voi olla ihan avoimesti kehumatta. Vaikka raakakypsytetyt lihat ovat selkeästi Groteskin uuden ruokatarjonnan ydin, on toivottavaa, että ravintola ei leimaannu pelkästään pihvipaikaksi. Erityisesti viinitarjonnan takia Groteskiin kannattaa mennä syömään oikeastaan mitä vain, sillä ruuan ja juoman yhteispelistähän ruokailussa on loppupeleissä kyse. Kiitokset vielä Groteskin väelle houstaamisesta, epäilemättä päädyn lähitulevaisuudessa talon herkkujen ja lämminhenkisen meiningin äärelle.

2012 Wegeler Wehlener Sonnenuhr Riesling Spätlese

2012 Wegeler Wehlener Sonnenuhr Riesling SpätleseJos nyt suurin osa maailmalla tuotettavasta viinistä onkin teollista huttua vailla maantieteellistä leimaa, on terroir silti nyt ja aina relevantti puheenaihe. Olen varmasti todennutkin aiemmin, mutta mielestäni missään viinikategoriassa ilmiö ei ole yhtä helposti lähestyttävissä kuin Moselin Rieslingeissä. Monopolitarhat ovat harvassa ja tarhoilla on ylipäätänsäkin siinä määrin kokoa (joidenkin mielestä liikaakin), että harrastajan on helppo löytää pienellä rahalla samalta tarhalta usean eri tuottajan viinit riviin vertailtavaksi.

Moselin viinien valtameressä seilatessa olen ihastunut erityisesti Bernkastelin ja Zeltingenin välimaastossa, Wehlenin kylään nähden joen toisella puolella sijaitsevan Wehlener Sonnenuhrin tarhan viineihin. Tarhan eri tuottajien eri kypsyysluokkien viinejä kohtuullisesti maistelleena olen lähestulkoon vakuuttunut, että huonoja viinejä ei täällä ole mahdollista tehdä. Makuja on monia, mutta verrattuna vaikka läheisiin palstoihin Ürziger Würzgarteniin tai Graacher Himmelreichiin ovat WS:n viinit poikkeuksetta huomattavasti hienovaraisempia ja vähäeleisempiä, painottaen eksoottisempien hedelmäaromien ja mausteiden sijaan mineraalisuutta ja kukkaisuutta.

Tämä on ensikosketukseni Wegelerin viinitaloon, joka parhaiten tunnetaan yhtenä kolmesta kuulun Bernkasteler Doctor -tarhan omistajista. Tämä ei ole välttämättä vannoutuneimpien Riesling-niilojen silmissä viinimaailman mahtavin meriitti, mutta terveysintoilevien aasialaisturistien keskuudessa kyseessä ei ole kuulemma mikään mitätön seikka.

Kirpeän vihreän omenan, vaalean kukkaisuuden ja hyvin leimallisen märän kalkkikiven aromin värjäämä, lievällä savuisuudellakin varustettu tuoksu ei jätä epäilystä rypäleiden alkuperästä. Tarhan maineen mukaisesti viinin aromimaailma on samalla hillitty ja huumaavan vangitseva.

Spätlesen ja Auslesen välinen raja on nykypäivänä häilyvä ja sikäli tämänkään viinin suutuntuman runsaudesta ja tiiviydestä ei voi varsinaisesti yllättyä. Parhaiden esimerkkien teräksisyys ei toteudu, mutta ihan kohtuullisella tasolla ollaan ryhdin ja dokabiliteettin suhteen. Maut soivat puhdaspiirteisinä ja selkeinä ilman jalohometta tai sokerisuutta, koostuen raikkaasta omenasta ja päärynästä. Loppua kohti mentäessä viini muuttuu sitruksisemmaksi ja mineraalisemmaksi, jättäen messevän kirpeän jälkimaun.

Melkoisen klassisella Wehlener Sonnenuhrin meiningillä mennään suurelta osin, joskin viinin koko – ainakin suhteessa happoihin – jättää toivomisen varaa. Leikkaavuutta ja yleistä energisyyttä soisin olevan enemmän, ja kenties viinin 2013-vuosikerrasta nämä löytyvätkin, mutta kaiken kaikkiaan tämäkin vuosikerta pitää tarhansa lippua korkealla, hurmaten epäilemättä kaikki paitsi pahimmat happofriikit.

Viinilöytöjä Etelä-Helsingissä

El GrecoTulin illastaneeksi kolmen päivän sisällä kahdesti niin, että kokonaiskokemus jätti toivomisen varaa. Sattumoisin näiden kahden ravintolan – Lusikas Tallinnassa ja El Greco Helsingissä – vahvuudet olivat kuitenkin päinvastaiset. Kuten ylläolevasta kollaasista kenties saattaa aistia, tarjosi El Grecon kreikkalainen keittiö herkullisia makuja niin alku- kuin pääruokienkin osalta (ehkä vielä enemmän alkuruokien), mutta todennäköisesti ravintola ei viinitarjonnallaan tule palkintoja pokkaamaan.

Hauskan kuuloinen Lusikas sen sijaan ei loistanut ruuallaan – meininki oli kautta linjan melko epäinspiroivaa – mutta yllätti äärimmäisen positiivisesti viinilistallaan. Listan monipuolisuus yhdessä hintatason kanssa tekevät tästä ravintolasta suomalaisille viininystäville houkuttelevan kohteen, eikä läheinen sijainti Chicago 1933 -yökerhon (ja etenkin saman puljun sikarihuoneen) kanssa satuta myöskään. Ilta starttasi Albert Bichot’n yllättävän laadukkaalla Crémant de Bourgognella, joka jäi ehkä epäreilusti liian vähälle huomiolle, mikä tosin on aina välillä aperitiivin kohtalona.

2009 Domaine Weinbach Riesling Cuvée Théo

2009 Domaine Weinbach Riesling Cuvée Théo

Valkoviinin osalta lykästi melkoisesti, kun kävi ilmi, että tilaamani Pierre Frickin Riesling oli myyty loppuun. Tarjoilija/sommelier päätti tehdä reilut ja tarjosi samalla 39 euron hinnalla Alsacen eliittituottajiin kuuluvan Weinbachin risukkaa, joka osoittautui todella päräyttäväksi tavaksi omalla kohdallani tutustua tuottajaan. Huomasin jumiutuvani pitkiksi ajoiksi nuuhkimaan viinin huumaavaa tuoksua, joka sekoitti petrolia, kukkaisuutta ja mausteita äärimmäisen vaikuttavalla tavalla. Viiden vuoden kypsytyksen rentouttama ja tasapainottama, mutta edelleen ryhdikäs maku ei jäänyt tuoksusta juurikaan jälkeen ja konsentraatiosta ja kypsyydestä huolimatta olin ällikällä lyöty huomatessani viinin sisältävän jopa 14 % alkoholia. Todella kompleksinen ja nautinnollinen elämys!

1999 Mastroberardino Taurasi Radici Riserva

1999 Mastroberardino Taurasi Radici Riserva

Punkkupuolelta löytyi vieläkin spesiaalimpi herkku. Kypsän Taurasin löytäminen ravintolan viinilistalta on jo itsessään hieno asia, mutta 44 euron hintalappu huomioiden voidaan puhua jo pienoisesta ihmeestä.

Turhia kiertelemättä todettakoon, että hienossa tuoksussa oli runsaasti lantaa. Allekirjoittanut oli asiasta erittäin mielissään, pöydän naisväki ei niinkään. Tallinnurkan ohella tuoksu oli pulloillaan aavistuksen kuivahtanutta tummaa kirsikkaa sekä tyypillisiä tertiäärisiä ei-hedelmäisiä aromeja. Maun osalta viini oli kakkakammoisille huomattavasti helpommin lähestyttävä ja kuiva tumma hedelmä oli erittäin elinvoimaista. Myös hapot ja tanniinit jylläsivät yhä kiitettävästi, mutta siinä määrin meininki oli herkistynyttä, että pihvin ratatouille-henkinen, ts. melko mausteinen lisuke hieman jätti viiniä alleen. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt viinin pisteitä; itse nautin täysin rinnoin jokaisesta siemauksesta tätä erittäin hyvässä vaiheessa elinkaartaan olevaa nektaria. Kokemus oli myös opettavainen, sillä nyt uskallan entistä luottavaisemmin pitää näppini erossa parista kaapissani uinuvasta Taurasista.

2003 Tormaresca Castel del Monte Bocca Di Lupo

2003 Tormaresca Castel del Monte Bocca Di Lupo

Harmillisesti em. pullo Taurasia oli ravintolan ainukainen, joten jatkoimme tenutusta tarjoilijan/sommelier’n suosittelemalla korvikkeella. Ikävä kyllä tyylikkäästi ikääntyneen, melko klassisen oloisen Radicin jälkeen tämä uusi tuttavuus oli elegantti kuin elefantti posliinikaupassa ja lähes yhtä nautinnollinen kuin tunti turpaan. Helleaaltovuoden tuote ei häpeillyt hedelmänsä hillomaista kypsyyttä sekä lämmittävää alkoholia ja lopputulosta ei voi valehtelematta kuvailla onnistuneeksi.

Rypälelajikkeen ollessa kahden viinin välillä ainoa yhdistävä tekijä ei voinut olla miettimättä, josko tarjoilija/sommelier oli edes maistanut kumpaakin viiniä. Kyllähän lasillisen kulauttaminen luonnistui raivolla silmät kiinni jo tässä vaiheessa iltaa, mutta fakta on, että tämä on taas sen sortin italialainen viini, joka voisi tulla mistä päin maailmaa tahansa. Kaikesta huolimatta kahden aiemman viinin aiheuttamat kiksit olivat vielä vahvasti elossa ja kantoivat vähintäänkin läheiseen sikarihuoneeseen asti ja Arturo Fuenten hedonististen kääreitten äärelle. Aina kerran vuodessa on ihan paikallaan vierailla tsekkaamassa eteläisen naapurimme meininkiä.

2010 Château de Villeneuve Saumur-Champigny Vieilles Vignes

2010 Château de Villeneuve Saumur-Champigny Vieilles VignesAina tutustuttuani Bernard Baudryn Chinon-punkkuihin (täällä ja täällä) olen ollut melkoisen innostunut Loiren Cabernet Franceista ainakin noin ajatuksen tasolla. Ei näitä viinejä vastaan ole ihan kauheasti astellut, oikeastaan kaikkea muuta, mutta yleinen mielikuva on ollut etenkin hinnoittelu huomioon ottaen huomattavasti positiivisempi kuin vaikkapa Bordeaux’n punkkujen osalta. Mutta vaikka kerran sattuikin tikka osumaan napakymppiin kuten em. Baudryn kohdalla, niin todennäköisyydet lienevät sen puolella, että kaikista kategorian viineistä en tule diggailemaan yhtä lailla.

Tästä Montlouis’ta hankitusta pullosta tai sen tuottajasta ei kauheasti informaatiota löydy interwebin syövereistä, mitä nyt tila mainitaan luotettavana ja kohtuuhintaisena appellaation viinien lähteenä, mutta sentään talon nettisivut tarjoavat hiukan faktoja viinin saloista. Vieilles Vignes -merkintä viittaa tällä kertaa kalkkimaaperässä kasvaviin 55-80-vuotiaisiin köynnöksiin, joiden tuottamat rypäleet on kerätty ja lajiteltu käsityönä. Käyminen on tapahtunut isoissa tammiastioissa, kypsytys käytetyissä 500 litran tynnyreissä.

Puolentoista tunnin dekantointi ei vaikuttanut viiniin massiivisesti, jos nyt vähän sai pakettia tasapainoisemmaksi ja selkeämmäksi. Tummanpunainen väri on varsin komea ja synkkä, päästäen kuitenkin korrektisti valoa läpi. Tuoksu on yllättävänkin ujo, tarjoillen etupäässä kohtuullisesti mustaherukkaista hedelmää ja hiukan kohtuullista enemmän lajikkeelle tyypillistä paprikaa. Etsivä voi löytää tuoksusta myös savun ja rasvan (!) aromeja.

Paletilla viini on merkittävästi tuoksua ekstrovertimpi ja rohkeampi, sisältäen reippaasti pureskeltavaa, kypsää punaherukkaa, vegetaalisten vivahteiden ollessa läsnä, mutta ainoastaan statisteina. Rakennetta viiniltä ei puutu millään mahdollisella tapaa; kypsät tanniinit tarraavat varsin miellyttävällä tavalla ja runsas hapokkuus tuo peliin kaiken eloisuuden ja mehukkuuden, mitä sopii toivoa. Tammea ei ole lainkaan havaittavissa maun osalta ja päivänselvästi nyt liikutaan syvällä AFWE-vesissä, sillä kyseessä on hyvin kuiva viini, jolla on vielä kuivempi, joskin kiitettävän pitkä jälkimaku. Pisteitä ropisee siitä, että hedelmä ei ohene liiaksi saati lopu missään vaiheessa.

Koska olen appellaation osalta melko newbie ja tuottajan osalta sitäkin enemmän, voin vain spekuloida viinillä olevan jossain määrin lyhyen juoksun kypsytyspotentiaalia. En hihku onnesta ja hypi samalla tapaa tasajalkaa kuin Baudryn viinien (erityisesti Les Grézeaux’n) äärellä, mutta missään nimessä en voi kieltää tämän viinin laatua ja autenttisuutta. Dokabiliteetti on sinänsä hyvä, mutta viini kosiskelee niin huomattavan kitsaasti, että ainakin meidän taloudessa pullosta riittää useammalle aterialle. Näinä epävakaina aikoina jo hinnaltaan huokea (15 €) viini osoittautui siis ennen kaikkea odotettuakin taloudellisemmaksi.

Chartogne-Taillet Champagne Cuvée St. Anne

Chartogne-Taillet Champagne Cuvée St. AnneAlexander Chartogne… the most exciting young producer in Champagne? Obviously I’m not impartial but fuck it: YES! -Terry Theise

Keskustelu lauantai-illan gastronomisesta ohjelmasta avattiin, kun avokki ehdotti punaviinivetoista ratkaisua, jonka toki hyväksyin. Seuraavaksi hyväksyin ehdotuksen ankankoipiconfit’sta, mutta samalla jouduin mitätöimään aiemmin sovitun juomavalinnan, sillä mielessäni lähes tiedostamatta olen päättänyt em. ruuan olevan kotioloissa yksi niistä asioista, jotka automaattisesti johtavat samppanjan korkkaukseen.

Chartogne-Taillet muodostaa poikkeuksen siihen sääntöön, että aloitan viinituottajaan tutustumisen portfolion vaatimattomimmasta päästä. Vuosi sitten nautittu yhden palstan 100 % Pinot Noir Les Orizeaux oli paras viime vuonna – ja itse asiassa yhä sen koommin – maistamani samppanja. Niin vaikuttava viinikokemus tuo oli, että taannoiselta automatkaltamme tarttui mukaan jopa neljää eri samppanjaa tältä talolta.

Chartogne-Taillet’n vakiosamppanja Cuvée Sainte Anne, tai ainakin tämä heinäkuussa 2012 pullotettu erä, koostuu vuosikerroista 2011 (80 %) ja 2010 (20 %) sekä tasasuhteessa Chardonnaysta ja Pinot Noir’sta. Sokeria on lisätty matalahkot 4.5 g/l, käyminen on tapahtunut villihiivoilla ja suodatusta ei ole tehty. Melko luomuna mennään, tosin ilman sertifikaatteja, eli torjunta-aineet ja hyönteismyrkyt on jätetty massatuottajille.

Toisin kuin niin monesti minkä hyvänsä viinityylin kohdalla, on Sainte Anne pelkkää tykitystä alusta loppuun. Ultraraikas ja -avoin tuoksu valloittaa samoin tein omenan, sitruksen ja kalkin/metallin aromeilla, omaten samalla hyvin mineraalisen yleisolemuksen. Myös kehittyneempiä vivahteita – kuten paahtoleipää ja nougat’ta – on löydettävissä ja voipa ajan myötä kirsikkaan päin taittaessa hedelmässä havaita jopa niinkin ”eksoottista” settiä kuin tyrniä. Loppukaneettina tuoksu on siis kaikin puolin todella päräyttävän moniulotteinen ja todennäköisesti seuraava maistaja löytäisi siitä ihan muita juttuja kuin minä.

Mitä tulee suutuntumaan ja makuun, voisin vastaavasti alkukaneettina todeta, että niin kuohu kuin sen alta paljastuva viini on täyttä priimaa ja tällä hinnalla Sainte Annea sopii ostaa laatikoittain.

Kermainen mousse omaa täydellinen koostumuksen: napakka, muttei liian ärhäkkä; suuta hellivä, mutta myös pitkäkestoinen. Kuohun jälkeinen suutuntuma on hyvin viinillinen, hyvä hapokkuus kannattelee rutikuivaa, mutta tasapainoista makua tehden viinistä todella ruokaystävällisen. Nuoren viinin makuprofiili ei ole niinkään paahteinen tai muutoinkaan autolyysinen, mutta silti varsin monipuolinen ja miellyttävä sekoitus sitrushedelmää, kirsikkaa ja maanläheisempiä nyansseja, unohtamatta tuntuvaa suolaista virettä. Kypsässä hedelmässä on kivasti kirpeyttä ja jännitettä, minkä ansiosta Sainte Annea nauttii mielellään myös sellaisenaan. Avokkia lainaten viini ei jälkimaussa muutu kovinkaan happamaksi matalasta dosagesta huolimatta, minkä ansiosta dokabiliteetti on todella hyvä.

Suolainen ja rasvainen – melko irstas siis – ateriamme oli odotusten mukaisesti hieno pari tälle hienolle viinille ja melkeinpä rohkenisinkin jo puhua klassikkoyhdistelmästä. Kyllähän moisen annoksen kylkeen kumppanin löytää mistä tahansa viinikategoriasta, mutta oma preferenssini on viimeistään nyt päivänselvä. Mitä sitten viinin tuottajaan tulee, niin enpähän hirveästi kadu tämän vuoden kesäloman samppanjaostoksiani, kyllä Terry Theise taitaa oikeassa olla.

20140920_212145